Vanha ystävä

Tapaan tänään vanhan ystävän. Tarkkaan ottain tapaan vanhan ystävän, hänen avomiehensä ja ystävän ystävän. Menemme teatteriin katsomaan Rakkaudesta minuun. Otan käyttöön sen eilen löytämäni hameen, vaikka ulkona on kyllä niin kakka keli, että sadehaalari olisi sopivampi.

Ystävän ja minun ystävyys alkoi liki 20 vuotta sitten. Opiskelimme molemmat ensimmäistä vuotta, hän kieliä, minä kirjallisuutta ja suomen kieltä. Muutaman vuoden asuimme kämppiksinä ja olimme aina liikkeellä yhtä jalkaa. Kavereistammekin tuli jollain tapaa yhteisiä - tosin hänen kavereistaan kukaan ei tainnut jäädä minunkin ystäväkseni.

Olen ottanut aika lailla etäisyyttä viimeiset pari vuotta, sillä tuntuu, että vanha ystävä on jäänyt samanlaiseksi, minä taas olen muuttunut. Vanhalla ystävällä on asenteita, jotka kuultavat hänestä läpi - hän ihmetteli taannoin sitäkin, tarvitsenko minä terapiaa ja eikö se maksa kovin.

Olen tainnut viimeksi nähdä vanhan ystävän yksikseen liki vuosi sitten. Hän ja avomiehensä ovat erottamaton pari, aina yhdessä, olipa tilaisuus mikä tahansa (meillä mies sanoi tuosta näytelmästä, ettei voisi vähemmän kiinnostaa). Viimekertaisen tapaamisen jälkeen (olimme istuneet kahvilassa pari tuntia) sanoin ystävälle, etten oikein osaa suhtautua siihen, että hänen avonsa on aina mukana. Hän hölmistyi ja kysyi, enkö minä sitten kulje mieheni kanssa yhdessä aina kun voi. En kulje.

Meillä tarvitsee olla jokin syy, että olisimme yhdessä liikkeellä. Muuten taas en osaa kuvitella sellaista kuin tuolla ystävälläni. Jos meillä mies lähtisi tapaamaan jotakuta kaveriaan, jota tuskin tunnen, niin en kyllä lähtisi hänen kanssaan sitä kaveria tapaamaan.

Luulen tietäväni, miksi ystävän ja hänen avopuolisonsa liikkeet herättävät ahdistusta ja ärtymystä minussa. Ystäväni on omassa liitossaan aivan yksi yhteen omien vanhempiensa kanssa (he kulkevat yhdessä arjessa, jos mennään kauppaan, niin sinne menevät molemmat ja sitten neuvotellaan hyllyillä, mitä ruokaa ostetaan). Samainen kuvitelma siitä, että 'oikeassa' tai 'hyvässä' parisuhteessa tehtäisiin kaikki yhdessä ja se parisuhde riittäisi täyttämään ystävyydenkin tarpeet, tulee muuallakin vastaan, vanhemmillanikin. Olen käsittänyt niin, että äitini esimerkiksi luopui omasta ystävästään (sydänystävästä) silloin, kun hän meni naimisiin ja sai minut.

En tiedä, ehkä jotkut kokevat, etteivät oikeasti tarvitse yhteyttä muihin ihmisiin kuin oman perheen jäseniin? Enempi kyllä luulen, että ihmiset toteuttavat sitä, miten 'kuuluu' olla. Yhdessä 'kuuluu'-mallissa nainen omistautuu perheelle, eikä siihen väliin mahdu jomman kumman sukuun kuulumattomia.

Helpotti oloani, kun sain otettua asian puheeksi ystävän kanssa - ja kieli keskellä suuta sen tein, koitin olla arvostelematta häntä. Eihän tuossa kaksikossa kulkemisessa heidän kannaltaan mitään vikaa ole, eivät he sitä muuten tekisi? Minusta tässä hölmöltä on tuntunut, kun sen sijaan että tapaisin yhden tutun ihmisen tapaankin myös yhden puolitutun. Ystävän ja avon suhde on jo monta vuotta vanha ja sama asetelma on ollut koko ajan - nyt vasta sain siitä sanottua. Ja kas kummaa, puhumisella kenties oli jotakin vaikutusta: ystävä kyseli minulta viikolla, menisimmekö kahden jonnekin istumaan näytelmän jälkeen. Mies kuulemma voisi kulkea omilla asioillaan sen ajan.