Voi elämä tätä päätä ja putoilevia ruuveja.
Oli maanantaina aamuvuoro (aamu-unisen yh tähän väliin). Oli myös vahtimestariton aamu - eli lisää työtä jollekulle toiselle (joku toinen = mää).
Kello kahdeksalta olin jo leimannut itseni sisään, hakenut kantokopat ja postilaatikon avaimen ja marssinut paikalliselle ostarille kauppaan ostamaan iltapäivälehdet.
Olin erityisen keskittynyt tässä kohden, sillä viimeksi, edellisellä viikolla, olin melkein kadottanut iltapäivälehtien ostokuitin (se varastoidaan yhteen vahtimestarien lukemattomista mapeista). Kuitti oli silloin lehtipinon päällimmäisenä ja tuulenpuuska puhalsi sen pois kantokopasta. Juoksin kuitin perässä vähän niin kuin kirmaileva varsa (paitsi etten ollut ollenkaan notkea, oli sumuista ja märkää ja kuitti oli lentänyt ajotielle, piti väistellä autoja sen mitä kirmaamiselta ennätti).
Sitä edellisellä kerralla kaupassa olin joutunut kaivamaan työpaikan tilinumeroa muistilapusta.
Nyt olin keskittynyt: tilinumero kassalle, kuittiin allekirjoitus, kuittikopio minulle, kuitin asemointi tukevasti kantokopan pohjalle - kiitos.
Kello 08.15 olin postilokerolla numero tämä ja tuo, kantokopat täyttyivät lehdistä.
Hetkeä myöhemmin palasin töihin ja aloin järjestellä lehtiä. Pinosin aikakauslehdet yläkertaan menevien pinoon, sanomalehdet aakkosiin, merkitsin päivämääriä ja lukumääriä saapumislistaan. Kävin valmistelemassa asiakastilan ryhmää varten (laiton tietokoneet päälle), päästin ryhmän sisälle, kävin toisessa kerroksessa viemässä aikakauslehdet.
Tässä kohden olin tyytyväinen tehokkuudestani ja totesin ehtiväni vielä lehtikaappien siivouksenkin ajallaan ennen avaamista.
Kello 9.15 aloin ihmetellä. Missä #%#&#^¤ ne kuitin osoittamat iltapäivälehdet olivat?
Juoksin yläkertaan. Jospa jokin käsittämätön ajatuskupru oli saanut minut laittamaan iltapäivälehdet samaan pinoon Diên dàn phu nu:n ja kumppanien kanssa?
Ei, -sanomat tai -lehti eivät olleet yläkerrassa. Eivät myöskään lojuneet alakerrassa lehtilukusalin pöydän alla.
Kello 9.25 olin takaisin ostarissa sen saman kaupan kassalla saman kassan edessä. Täti sanoi arvanneensa, että jossakin vaiheessa tulisin takaisin hakemaan ostoksiani.
Niinpä.
Se siitä kiireettömyydestä, tuohon operaatio unohdukseen tuhraantui kaikkineen kai puoli tuntia.
Loppuhuipennus tuli vasta töiden jälkeen. Kävelin kauppakassin kanssa kotipihaan ja aloin etsiä avaimia. Mitä löytyi? Kotiavaimet, juu. Myös toiset avaimet, ne työpaikan postilokero-osoitteen avaimet, joiden paikka on visusti työmaalla ja joita käytetään joka armas arki-aamu jahka postilokerojen sisäänkäynti on avattu.
Eikun takaisin työmaalle viemään niitä avaimia...
Sietäisi jo tulla pari "ylimääräistä" vapaapäivää. Muuten unohdan oman nimenikin.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste absurdit tilanteet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste absurdit tilanteet. Näytä kaikki tekstit
maanantai 15. joulukuuta 2008
torstai 11. syyskuuta 2008
Äkkikosketus mummouteen
Köpötin kuin mummo tänään töihin, hyvä kun jalat nousivat edes laahustukseen. Viisikymmentä metriä bussipysäkiltä työpaikan ovelle tekivät tiukkaa.
On - kai, luultavasti - iskias. Aamulla olin vain vähän jäykkä, mutta bussimatkailu terapiaan ja takaisin teki minusta ihan ramman. Tervetuloa vanhuus - liikun noin 10 kertaa hitaammin kuin yleensä ja välillä vihloo niin, että meinaa mennä jalat alta.
Auts auts auts. Olisi tällä viikolla lauantaikin työpäivä, perkele. Jos tämä tämmöisenä jatkuu, niin laittaudun huomenna aamulla työterveyteen.
Jotain koomistakin. Kun tulin kotio töitten jälkeen, niin sanoin miehelle "Mää olen ihan romuna". Mies ynähti pelästyneen kysymyksen: "Mitä ny?" Kun hänelle selvisi, että poden selkää, niin sanoi: "Jaa kun mää luulin että sun mieli on romuna. Se on paljo pahempi, toi nyt on vaan yks osa kroppaa, et sinä itse."
Vieteri tuli vartiksi mahan päälle. Ihana kissa.
On - kai, luultavasti - iskias. Aamulla olin vain vähän jäykkä, mutta bussimatkailu terapiaan ja takaisin teki minusta ihan ramman. Tervetuloa vanhuus - liikun noin 10 kertaa hitaammin kuin yleensä ja välillä vihloo niin, että meinaa mennä jalat alta.
Auts auts auts. Olisi tällä viikolla lauantaikin työpäivä, perkele. Jos tämä tämmöisenä jatkuu, niin laittaudun huomenna aamulla työterveyteen.
Jotain koomistakin. Kun tulin kotio töitten jälkeen, niin sanoin miehelle "Mää olen ihan romuna". Mies ynähti pelästyneen kysymyksen: "Mitä ny?" Kun hänelle selvisi, että poden selkää, niin sanoi: "Jaa kun mää luulin että sun mieli on romuna. Se on paljo pahempi, toi nyt on vaan yks osa kroppaa, et sinä itse."
Vieteri tuli vartiksi mahan päälle. Ihana kissa.
tiistai 26. elokuuta 2008
Tyyneyttä hyväksyä asiat
Törmättiin molemmat (minä ja mies) tänään asioihin, joita ei kerta kaikkiaan voi muuttaa. Miehellä meni jo sovittu työkuvio yks kaks uusiksi. Minulla oli ihan toisenlainen tapaus... älytön kateus iski asiassa, jolle en voi mitään. Yksi tuttuni luki maakuntalehdestä isänsä kirjoitusta aamupuolella, ja jollain lailla tilanne - se että yksi lukee toimittaja-isänsä tekstiä kohtuullisen menestyneestä sanomalehdestä - laukaisi kaunan.
Samainen tuttu on klassisen kaunis minua 10 vuotta nuorempi nainen. Hän on saanut juuri sellaisen vakituisen työpaikan, jota kuvittelen itselleni sopivammaksi kuin tämän nykyisen. Hän on naimisissa (en muista monennettako vuotta) ja odottaa esikoistaan.
Järkihän sanoo, ettei hänen onnensa ole minulta pois. Mitä sitten, jos on ollut oletettavasti sivistyskoti ja kaikki hyvin, lopputuloksena ihminen, jota ei ainakaan ulkopuolisen silmin erityisemmin kiristä tai purista mikään?
Pieni minä märisee, että niin, tuon tutun (joka on ihan ok ihmisenä myös) ikäisenä olin liki 90-kiloiseksi turvonnut pösilö, ja tiesin tasan tarkkaan vaan, millaista on olla lihava ja ruma nainen. Oli minua kerran pussattu, ja kerran yksi mies oli yrittänyt raiskata. Hänen ikäisenään olin ensimmäistä vuotta opettajana ja tunsin, etten selviäisi hengissä edes yhdestä työviikosta, saati sitten vuosikymmenistä ennen eläkeikää. Isäni on yksikätinen eläkkeellä oleva teollisuusvartija, joka kävi aikanaan kiertokoulua ne pakolliset vuodet.
Tämän verran itsesääliä tähän nyt luiskahti. Olisinko vailla ahdistustani ja epävarmuuttani ja jännittämistä ja masennusta ja syömisongelmia, jos olisin päässyt tuttuni lähtökohtiin? Olisinko osannut tulla aikuisemmaksi, olisinko löytänyt miehen ja parisuhteen joskus samaan aikaan kuin naiset noin keskimäärin, olisinko kenties nyt äiti?
Eihän sitä mikään tiedä. Ei sen miettiminenkään johda mihinkään - tämähän on juuri asia, jota en voi muuttaa.
Ehkä pitäisi kaivaa 12 askelen vihko laatikosta esiin. Tämmöinen kelaus on juuri niin turhaa, että taidan tarvita henkistä hienosäätöä. Sentään tajuan omat oloni niin, etten kiukkua tuolle tutulle - ei se hänen vikansa ole, että minun oloni on kaunainen.
Samainen tuttu on klassisen kaunis minua 10 vuotta nuorempi nainen. Hän on saanut juuri sellaisen vakituisen työpaikan, jota kuvittelen itselleni sopivammaksi kuin tämän nykyisen. Hän on naimisissa (en muista monennettako vuotta) ja odottaa esikoistaan.
Järkihän sanoo, ettei hänen onnensa ole minulta pois. Mitä sitten, jos on ollut oletettavasti sivistyskoti ja kaikki hyvin, lopputuloksena ihminen, jota ei ainakaan ulkopuolisen silmin erityisemmin kiristä tai purista mikään?
Pieni minä märisee, että niin, tuon tutun (joka on ihan ok ihmisenä myös) ikäisenä olin liki 90-kiloiseksi turvonnut pösilö, ja tiesin tasan tarkkaan vaan, millaista on olla lihava ja ruma nainen. Oli minua kerran pussattu, ja kerran yksi mies oli yrittänyt raiskata. Hänen ikäisenään olin ensimmäistä vuotta opettajana ja tunsin, etten selviäisi hengissä edes yhdestä työviikosta, saati sitten vuosikymmenistä ennen eläkeikää. Isäni on yksikätinen eläkkeellä oleva teollisuusvartija, joka kävi aikanaan kiertokoulua ne pakolliset vuodet.
Tämän verran itsesääliä tähän nyt luiskahti. Olisinko vailla ahdistustani ja epävarmuuttani ja jännittämistä ja masennusta ja syömisongelmia, jos olisin päässyt tuttuni lähtökohtiin? Olisinko osannut tulla aikuisemmaksi, olisinko löytänyt miehen ja parisuhteen joskus samaan aikaan kuin naiset noin keskimäärin, olisinko kenties nyt äiti?
Eihän sitä mikään tiedä. Ei sen miettiminenkään johda mihinkään - tämähän on juuri asia, jota en voi muuttaa.
Ehkä pitäisi kaivaa 12 askelen vihko laatikosta esiin. Tämmöinen kelaus on juuri niin turhaa, että taidan tarvita henkistä hienosäätöä. Sentään tajuan omat oloni niin, etten kiukkua tuolle tutulle - ei se hänen vikansa ole, että minun oloni on kaunainen.
lauantai 16. elokuuta 2008
Hajapää
Julistan itseni überhajapääksi juuri nyt.
Äskettäin suoritin vaativaa laskuoperaatiota kolmesti. Joka kerralla sain saman tuloksen: olen unohtanut eilen ottaa e-pillerin. (Ja kas kummaa, muistini mukaan se oli nimen omaan eilen, kun pilsu putosi näpeistäni keittiön lattialle ja pelastin sen kissa-Mäkisen kuonon edestä? Tai ehkä se olikin toissapäivänä.)
Tuossa iltapuolella unohdin leipomusoperaatio kolmosen tuotokset uuniin (eilisen tuotoksen heitin aamulla kompostiin, kun kissa-Mäkinen oli ensin lähminyt leivän kurpitsansiemenpintaa tassuillaan). Tästä epäonnisten leipomusten sarjasta uhkaa tulla pitkä. Ja joka kerralla pyörittelen ristiriitaa: tykkään tehdä, mutta pelkään omaa holtitonta syömistäni. Ehkä nämä hiukan raa'at tai puolipalaneet leivät ovat alitajunnan sabotaatiota?
Alkuiltapäivällä olin kahdessa kaupassa: ensin piti ostaa ruokaa kissoille ja sitten ihmisille. Ihmisruokakaupassa olin jo latonut tavarat liukuhihnalle, kun tajusin, ettei kassissani olekaan lompakkoa. Oli jo liian myöhäistä perääntyä, joten höpisin kassalle: Anteeksi, lompsa unohtu. Voiko nää laittaa sivuun, mää asun tossa ihan lähellä? Matkalla kelasin, olenko kenties sittenkin jättänyt pörssin eläinkauppaan tai pudottanut jonnekin. (Muutama vuosi sitten hukkasin lompakkoni ihan oikeasti. Sain sen takaisin poliisin löytötavarasta, mutta sisältö oli häipynyt.)
No, lompakko oli siinä eläinkaupan kassissa, jonka olin suurieleisesti paiskannut eteisen lattialle. Miksei näissä erittäin tarpeellisissa esineissä ole jotakin värinähälytystä, joka varoittaisi mahdollisesta unohduksesta?
Kun tulin kaupasta kotiin ostosten kanssa, niin alaovella iski paniikki. En ensitunnustelulla löytänyt avainta. Puolen minuutin ajan syöksyin inhaan hätäännykseen, sellaiseen lapsenomaiseen tuttuun ajatteluun mistääneitulemitäänjakaikkihajoaaenkähallitsemitään. Avain löytyi. (Vielä useampia vuosia sitten hukkasin avainnipun, jossa oli sekä kotiavain että nippu kahden työpaikan avaimia. Silloin ehdittiin jo kyselemään lukkojen uudelleensarjoitusta, kun nippu löytyi.)
En ymmärrä, miksi olen kuin kusiaispesässä, vaikka on loma. Vaikea olla vaan, vaikea rentoutua. Hermostuttaa, ärsyttää. Eikä ole edes PMS, vielä.
Äskettäin suoritin vaativaa laskuoperaatiota kolmesti. Joka kerralla sain saman tuloksen: olen unohtanut eilen ottaa e-pillerin. (Ja kas kummaa, muistini mukaan se oli nimen omaan eilen, kun pilsu putosi näpeistäni keittiön lattialle ja pelastin sen kissa-Mäkisen kuonon edestä? Tai ehkä se olikin toissapäivänä.)
Tuossa iltapuolella unohdin leipomusoperaatio kolmosen tuotokset uuniin (eilisen tuotoksen heitin aamulla kompostiin, kun kissa-Mäkinen oli ensin lähminyt leivän kurpitsansiemenpintaa tassuillaan). Tästä epäonnisten leipomusten sarjasta uhkaa tulla pitkä. Ja joka kerralla pyörittelen ristiriitaa: tykkään tehdä, mutta pelkään omaa holtitonta syömistäni. Ehkä nämä hiukan raa'at tai puolipalaneet leivät ovat alitajunnan sabotaatiota?
Alkuiltapäivällä olin kahdessa kaupassa: ensin piti ostaa ruokaa kissoille ja sitten ihmisille. Ihmisruokakaupassa olin jo latonut tavarat liukuhihnalle, kun tajusin, ettei kassissani olekaan lompakkoa. Oli jo liian myöhäistä perääntyä, joten höpisin kassalle: Anteeksi, lompsa unohtu. Voiko nää laittaa sivuun, mää asun tossa ihan lähellä? Matkalla kelasin, olenko kenties sittenkin jättänyt pörssin eläinkauppaan tai pudottanut jonnekin. (Muutama vuosi sitten hukkasin lompakkoni ihan oikeasti. Sain sen takaisin poliisin löytötavarasta, mutta sisältö oli häipynyt.)
No, lompakko oli siinä eläinkaupan kassissa, jonka olin suurieleisesti paiskannut eteisen lattialle. Miksei näissä erittäin tarpeellisissa esineissä ole jotakin värinähälytystä, joka varoittaisi mahdollisesta unohduksesta?
Kun tulin kaupasta kotiin ostosten kanssa, niin alaovella iski paniikki. En ensitunnustelulla löytänyt avainta. Puolen minuutin ajan syöksyin inhaan hätäännykseen, sellaiseen lapsenomaiseen tuttuun ajatteluun mistääneitulemitäänjakaikkihajoaaenkähallitsemitään. Avain löytyi. (Vielä useampia vuosia sitten hukkasin avainnipun, jossa oli sekä kotiavain että nippu kahden työpaikan avaimia. Silloin ehdittiin jo kyselemään lukkojen uudelleensarjoitusta, kun nippu löytyi.)
En ymmärrä, miksi olen kuin kusiaispesässä, vaikka on loma. Vaikea olla vaan, vaikea rentoutua. Hermostuttaa, ärsyttää. Eikä ole edes PMS, vielä.
tiistai 8. heinäkuuta 2008
Lukemiset, hakemukset, unet
Luen järkälekirjaa (A. S. Byattin Riivaus). Muuten yritän ottaa kevyesti. Liki kaksi kuukautta terapiataukoa edessä, kolmannen vuoden hakemuksen vein eilen Kelaan.
Perjantaina lomakkeita hakiessani minulla oli vastassa sellainen elämään kyllästyneen näköinen 50+ täti (ulkomuoto järkäle, suupielet alaspäin), joka joutui koneelta näpyttelemään tietoja.
"Jaa tarvitaankos siihen 3. vuoteen hakemus, minä en tiedä kun minä niiiin vähän olen tämän puolen kanssa tekemisissä."
Teki mieleni sille tätille sanoa, että olisi hänkin terapian tarpeessa. Ulkoinen olemus ja sanat eivät varsinaisesti henkineet hyvää oloa.
On meitä moneksi. Helvetti että inhoan sukupuolen mukaan tehtyjä yleistyksiä. Taannoin netistä luetusta jäi mieleen kierimään lause (yritin etsiä sitä uudelleen linkattavaksi tähän, en löytänyt, noh...). Lauseessa joku taas väitti, että kaikki naiset näkevät synnytysunia ja miettivät raskauden mahdollisuutta ja lasten saamisen ajoittamista tms.
En ole muistaakseni koskaan ollut unessa raskaana tai synnyttänyt. Kukaan muukaan ei kyllä ole unessani ollut raskaana tai synnyttänyt. Sen sijaan puolisoni synnytti kerran unessaan, oli kuulemma hirveä homma, kun koiras poiki.
Muistan yhden painajaisen, jossa olin kuukautiskivuissa vessanpöntöllä ja sisuksistani luiskahti Cronenbergin elokuvista karannut otus: saksekas keuhkokas verinen ravuntapainen. Pelkäsin että se purisi. Heräsin.
Perjantaina lomakkeita hakiessani minulla oli vastassa sellainen elämään kyllästyneen näköinen 50+ täti (ulkomuoto järkäle, suupielet alaspäin), joka joutui koneelta näpyttelemään tietoja.
"Jaa tarvitaankos siihen 3. vuoteen hakemus, minä en tiedä kun minä niiiin vähän olen tämän puolen kanssa tekemisissä."
Teki mieleni sille tätille sanoa, että olisi hänkin terapian tarpeessa. Ulkoinen olemus ja sanat eivät varsinaisesti henkineet hyvää oloa.
On meitä moneksi. Helvetti että inhoan sukupuolen mukaan tehtyjä yleistyksiä. Taannoin netistä luetusta jäi mieleen kierimään lause (yritin etsiä sitä uudelleen linkattavaksi tähän, en löytänyt, noh...). Lauseessa joku taas väitti, että kaikki naiset näkevät synnytysunia ja miettivät raskauden mahdollisuutta ja lasten saamisen ajoittamista tms.
En ole muistaakseni koskaan ollut unessa raskaana tai synnyttänyt. Kukaan muukaan ei kyllä ole unessani ollut raskaana tai synnyttänyt. Sen sijaan puolisoni synnytti kerran unessaan, oli kuulemma hirveä homma, kun koiras poiki.
Muistan yhden painajaisen, jossa olin kuukautiskivuissa vessanpöntöllä ja sisuksistani luiskahti Cronenbergin elokuvista karannut otus: saksekas keuhkokas verinen ravuntapainen. Pelkäsin että se purisi. Heräsin.
tiistai 27. toukokuuta 2008
Kissalapsi
Viides kissalapsi on saapunut. Työnimenä hänellä on Mäkinen ja ensimmäisen vuorokauden olinpaikka oli runkopohjasängyn alunen.
Kuvia tulee jonnekin, jahka Mäkinen hiukan oleentuu.
Tekstiä tulee taas jonnekin, jahka Mäkisen emäntä ehtii ja kykenee. Tällä hetkellä on fyysinen rajoite eli niska-hartija-jumi, joka juilii etenkin hiirikäden puolella heti kun erehtyy istumaan varttia pitempään koneella. Jumia ei helpota se, että töissä käkin jo valmiiksi koneella.
Kuvia tulee jonnekin, jahka Mäkinen hiukan oleentuu.
Tekstiä tulee taas jonnekin, jahka Mäkisen emäntä ehtii ja kykenee. Tällä hetkellä on fyysinen rajoite eli niska-hartija-jumi, joka juilii etenkin hiirikäden puolella heti kun erehtyy istumaan varttia pitempään koneella. Jumia ei helpota se, että töissä käkin jo valmiiksi koneella.
tiistai 8. huhtikuuta 2008
Ilta
Jos nyt kirjoitan pitempään kuin yhden kappaleen, olen tässä koneella vielä yhdentoista jälkeen ja se taas ei ole hyväksi. Niskaa kiristää. Voisin joogata hetken.
Bussissa maanantaina matkalla terapiaan [äääh, nyt pukkaa toista kappaletta--] edessäni istui puhelias mummo. Ajeltiin katumainosten sivuitse, tuli se mainos jossa ultratrimmatut mallit harrastavat kamppailu-urheilua (sen malli-ohjelman mainos). Mummo tokaisi: "Ai nuokin tuossa joogaa."
Heh.
Bussissa maanantaina matkalla terapiaan [äääh, nyt pukkaa toista kappaletta--] edessäni istui puhelias mummo. Ajeltiin katumainosten sivuitse, tuli se mainos jossa ultratrimmatut mallit harrastavat kamppailu-urheilua (sen malli-ohjelman mainos). Mummo tokaisi: "Ai nuokin tuossa joogaa."
Heh.
lauantai 22. maaliskuuta 2008
Vierailun jälkipyykki, osa 2 - mummu hukassa
Hui.
Puoli tuntia sitten olin vetku ja vapiseva, kuuntelin sängyltä kun mies soitti järjestelmällisesti kännykällä numerosta toiseen: vr - hätäkeskus - poliisi.
Puolta tuntia aiemmin kännykkäni oli soinut, isä siellä soitteli. Kysyi, mikä on kun vaimo ei ole tullut kotiin. Isä oli ollut asemalla vastassa, juna oli tullut ja mennyt, vaimo ei. Isältä oli kestänyt jonkin aikaa selvitä kotiin ja hämmennyksissä etsiä numeroni ja soittaa. (Jonkin aikaa tarkoittaa tässä puoltatoista tuntia.)
Ontto tunne mahanpohjassa, sinne tänne koikkelehtivia ajatuksia.
Sanoin että äiti kyllä lähti, lähti sillä junalla jota isä oli vastassa. Liekö sitten vahingossa mennyt pääteasemalle asti (eli seuraavaan kaupunkiin). Mutta matkan piti olla tuttu. Kotikaupungin aseman piti olla vieläkin tutumpi. Ehkä äiti oli nukahtanut tai saanut sairaskohtauksen tai --?
Lupasin soittaa, kun tiedän enemmän.
Seuraavaksi mies toimi. Lopputulema oli, että kahden piirin poliisit hälytettiin etsimään miehen anoppia, siis minun äitiäni, ikää 76 v, pituutta puolitoista metriä, pitkä pomppa, hattu ja käsilaukku. Jospa hän jostain syystä olikin poistunut junasta jo edellisellä asemalla? Tosin se edellinen asema oli lähempänä kuin pääteasema - hänen olisi pitänyt kaiken järjen mukaan olla jo kotona, vaan ei ollut.
Soitin isälle uudestaan, kerroin että äitiä etsitään. Isä kuulosti omalta itseltään - mietin, pitäisikö minun lähteä vielä tänään sinne hänen luokseen. Ei tuntunut hyvältä ajatus hänestä yksin kotonaan. Vielä pahemmalta tuntui ajatus äidistä jossakin epämääräisessä paikassa, eksyksissä junan ulkopuolella.
Kas, kesken puhelun isän ovelta kuului krapinaa. Kadonnut mummu - siis anoppi - siis äitini - siis isäni puoliso - tuli sisälle. Meriselitys kuului näin:
Hän oli yrittänyt poistua kotikaupungin asemalla junasta, mutta temponut kiskojen puoleista ovea - eihän se aukea, turvallisuussyistä. Siinä hötäkässä oli ollut joku toinenkin, joku mies, ovenripaa kiskomassa. Juna ehti lähteä asemalta ja ovi pysyi kiinni. Konduktööri tuli paikalle myöhemmin, sanoi että nyt mennään pääteasemalle asti (Ja mää olin oikeen vihanen sille!) Pääteasemalla äiti oli toimertunut ottamaan taksin. Meidän logiikalla taksilla olisi saman tien voinut ajaa kotiin asti, mutta äitipä körötteli sillä pääteaseman linja-autoasemalle ja linja-autoasemalla taas hän yhytti pikavuoron, joka oli lähtemässä kotikaupunkiin puoli tuntia myöhemmin (Ja se bussikuski anto mun istua autossa lämpimässä odottamas!)
Happy end. Mitä tästä opin? Kaikesta huolimatta välitän äidistäni ja menen sekaisin siitä ajatuksesta, että hän harhailisi yksikseen pimeässä vieraalla paikkakunnalla. Ja äiti (se avuton ja arka olento) oli ollut kerrassaan toimelias ja kykeneväinen oudossa tilanteessa. Kummallista on elämä.
Puoli tuntia sitten olin vetku ja vapiseva, kuuntelin sängyltä kun mies soitti järjestelmällisesti kännykällä numerosta toiseen: vr - hätäkeskus - poliisi.
Puolta tuntia aiemmin kännykkäni oli soinut, isä siellä soitteli. Kysyi, mikä on kun vaimo ei ole tullut kotiin. Isä oli ollut asemalla vastassa, juna oli tullut ja mennyt, vaimo ei. Isältä oli kestänyt jonkin aikaa selvitä kotiin ja hämmennyksissä etsiä numeroni ja soittaa. (Jonkin aikaa tarkoittaa tässä puoltatoista tuntia.)
Ontto tunne mahanpohjassa, sinne tänne koikkelehtivia ajatuksia.
Sanoin että äiti kyllä lähti, lähti sillä junalla jota isä oli vastassa. Liekö sitten vahingossa mennyt pääteasemalle asti (eli seuraavaan kaupunkiin). Mutta matkan piti olla tuttu. Kotikaupungin aseman piti olla vieläkin tutumpi. Ehkä äiti oli nukahtanut tai saanut sairaskohtauksen tai --?
Lupasin soittaa, kun tiedän enemmän.
Seuraavaksi mies toimi. Lopputulema oli, että kahden piirin poliisit hälytettiin etsimään miehen anoppia, siis minun äitiäni, ikää 76 v, pituutta puolitoista metriä, pitkä pomppa, hattu ja käsilaukku. Jospa hän jostain syystä olikin poistunut junasta jo edellisellä asemalla? Tosin se edellinen asema oli lähempänä kuin pääteasema - hänen olisi pitänyt kaiken järjen mukaan olla jo kotona, vaan ei ollut.
Soitin isälle uudestaan, kerroin että äitiä etsitään. Isä kuulosti omalta itseltään - mietin, pitäisikö minun lähteä vielä tänään sinne hänen luokseen. Ei tuntunut hyvältä ajatus hänestä yksin kotonaan. Vielä pahemmalta tuntui ajatus äidistä jossakin epämääräisessä paikassa, eksyksissä junan ulkopuolella.
Kas, kesken puhelun isän ovelta kuului krapinaa. Kadonnut mummu - siis anoppi - siis äitini - siis isäni puoliso - tuli sisälle. Meriselitys kuului näin:
Hän oli yrittänyt poistua kotikaupungin asemalla junasta, mutta temponut kiskojen puoleista ovea - eihän se aukea, turvallisuussyistä. Siinä hötäkässä oli ollut joku toinenkin, joku mies, ovenripaa kiskomassa. Juna ehti lähteä asemalta ja ovi pysyi kiinni. Konduktööri tuli paikalle myöhemmin, sanoi että nyt mennään pääteasemalle asti (Ja mää olin oikeen vihanen sille!) Pääteasemalla äiti oli toimertunut ottamaan taksin. Meidän logiikalla taksilla olisi saman tien voinut ajaa kotiin asti, mutta äitipä körötteli sillä pääteaseman linja-autoasemalle ja linja-autoasemalla taas hän yhytti pikavuoron, joka oli lähtemässä kotikaupunkiin puoli tuntia myöhemmin (Ja se bussikuski anto mun istua autossa lämpimässä odottamas!)
Happy end. Mitä tästä opin? Kaikesta huolimatta välitän äidistäni ja menen sekaisin siitä ajatuksesta, että hän harhailisi yksikseen pimeässä vieraalla paikkakunnalla. Ja äiti (se avuton ja arka olento) oli ollut kerrassaan toimelias ja kykeneväinen oudossa tilanteessa. Kummallista on elämä.
keskiviikko 12. maaliskuuta 2008
Omituisia yksityiskohtia
1. En ole käynyt koskaan jääkiekko-ottelussa enkä ostanut iltapäivälehteä.
2. Minulla on ollut silmälasit kahdeksan vanhasta, linssit -6 ja jotakin. En ole edes kokeillut piilolinssejä.
3. Permanetti saa minut näyttämään lampaalta. Kerran kokeiltu.
4. Minulla on ajokortti. En ole kokeillut autolla ajoa vuoden 1990 jälkeen.
5. Olen neljästi (eri vuosina) aloittanut Tai Chi -liikesarjan. Joka kerralla se on jäänyt potkuvaiheeseen.
6. En ole koskaan ollut kosmetologilla.
7. Olen ollut tatuoitavana.
8. En ole lukenut yhtään Potteria.
9. Minulla on kymmeniä päiväkirjoja.
Kas näin... Ensimmäinen kohta tuli tämänpäiväisen ja viimeviikkoisen työmaajutustelun seurauksena. Tänään kollega erehtyi kysymään, mitä joukkuetta kannatan, ja vastasin etten tiedä lätkästä mitään. Kollega taisi lopulta jäädä siihen uskoon, etten tiedä lätkästä mitään, kun kerran olen kotoisin sellaisesta pikkukaupungista, jossa ei ole pelattu edes puulaakitasolla. Eh. Vähän kamala oli huomata, että olin varttitunnin verran nakitettuna jaaritteluun, joka käsitteli jääkiekkojoukkueita. Kollegan päässä kulki ajatus, että tietyn joukkueen kannattajaksi tullaan asumalla joukkueen kotipaikkakunnalla tai sen liepeillä. Tuolla logiikalla voisin kannattaa ainakin Tapparaa, Ilvestä, Jypiä, HPK:ta, Ässiä ja Lukkoa.
Mutku lätkä ei kiinnosta.
2. Minulla on ollut silmälasit kahdeksan vanhasta, linssit -6 ja jotakin. En ole edes kokeillut piilolinssejä.
3. Permanetti saa minut näyttämään lampaalta. Kerran kokeiltu.
4. Minulla on ajokortti. En ole kokeillut autolla ajoa vuoden 1990 jälkeen.
5. Olen neljästi (eri vuosina) aloittanut Tai Chi -liikesarjan. Joka kerralla se on jäänyt potkuvaiheeseen.
6. En ole koskaan ollut kosmetologilla.
7. Olen ollut tatuoitavana.
8. En ole lukenut yhtään Potteria.
9. Minulla on kymmeniä päiväkirjoja.
Kas näin... Ensimmäinen kohta tuli tämänpäiväisen ja viimeviikkoisen työmaajutustelun seurauksena. Tänään kollega erehtyi kysymään, mitä joukkuetta kannatan, ja vastasin etten tiedä lätkästä mitään. Kollega taisi lopulta jäädä siihen uskoon, etten tiedä lätkästä mitään, kun kerran olen kotoisin sellaisesta pikkukaupungista, jossa ei ole pelattu edes puulaakitasolla. Eh. Vähän kamala oli huomata, että olin varttitunnin verran nakitettuna jaaritteluun, joka käsitteli jääkiekkojoukkueita. Kollegan päässä kulki ajatus, että tietyn joukkueen kannattajaksi tullaan asumalla joukkueen kotipaikkakunnalla tai sen liepeillä. Tuolla logiikalla voisin kannattaa ainakin Tapparaa, Ilvestä, Jypiä, HPK:ta, Ässiä ja Lukkoa.
Mutku lätkä ei kiinnosta.
sunnuntai 9. joulukuuta 2007
Aah, äiti
Absurdismi voi hyvin tänään.
Oli syy mennä yhtä jalkaa miehen kanssa kauppaan tänään, katsastimme huonekaluliikkeestä sopivaa vitriinihyllyn tapaista, jonne saisin kaikki keramiikkatyöni kissoilta turvaan. Olimme liikkeellä puolen päivän jälkeen ja viivyimme pari tuntia.
Mies kokoaa ostoksia paraikaa. Kovin monta kirosanaa ei toistaiseksi ole kuulunut.
Minä taas taidan tosiaan olla toipumassa. Kävi nimittäin niin, etten huomannut enkä ennättänyt soittaa mammalle sunnuntaisoittoa (se on yleensä protokollassa klo kahdentoista lyönnin jälkeen, ehkä kumminkin lähempänä yhtä).
Mamma kesti soittamattomuuttani alle tunnin. Kello 13.40 äitee tuli linjoja pitkin tänne ja kysyi ensimmäiseksi:
Mitä sulle on tapahtunut?
Onks kaikki hyvin?
Daah.
Viime vuonna tai edellisenä olisin vittuuntunut suunnattomasti noista kysymyksistä. Hiukan huonona hetkenä olisi äidin huoli tarttunut minuunkin: niin, kaikki ei taidakaan olla hyvin, mistä minä tiedän, mitä pahaa seuraavaksi tapahtuu...
Nyt on samantekevää, mitä äitee louskuttaa.
Olen myös lakannut syyttelemästi itseäni siitä, kun en tähän ikään mennessä ole saanut äitiä luottamaan omaan kykyyni selviytyä. Huoli ja murhe ovat puhtaasti äidin oman päänupin tuotosta. Vaikka olisin tasavallan presidentti, niin hän soittelisi mulle onkokaikkihyvin-puheluita.
Soitelkoon.
Oli syy mennä yhtä jalkaa miehen kanssa kauppaan tänään, katsastimme huonekaluliikkeestä sopivaa vitriinihyllyn tapaista, jonne saisin kaikki keramiikkatyöni kissoilta turvaan. Olimme liikkeellä puolen päivän jälkeen ja viivyimme pari tuntia.
Mies kokoaa ostoksia paraikaa. Kovin monta kirosanaa ei toistaiseksi ole kuulunut.
Minä taas taidan tosiaan olla toipumassa. Kävi nimittäin niin, etten huomannut enkä ennättänyt soittaa mammalle sunnuntaisoittoa (se on yleensä protokollassa klo kahdentoista lyönnin jälkeen, ehkä kumminkin lähempänä yhtä).
Mamma kesti soittamattomuuttani alle tunnin. Kello 13.40 äitee tuli linjoja pitkin tänne ja kysyi ensimmäiseksi:
Mitä sulle on tapahtunut?
Onks kaikki hyvin?
Daah.
Viime vuonna tai edellisenä olisin vittuuntunut suunnattomasti noista kysymyksistä. Hiukan huonona hetkenä olisi äidin huoli tarttunut minuunkin: niin, kaikki ei taidakaan olla hyvin, mistä minä tiedän, mitä pahaa seuraavaksi tapahtuu...
Nyt on samantekevää, mitä äitee louskuttaa.
Olen myös lakannut syyttelemästi itseäni siitä, kun en tähän ikään mennessä ole saanut äitiä luottamaan omaan kykyyni selviytyä. Huoli ja murhe ovat puhtaasti äidin oman päänupin tuotosta. Vaikka olisin tasavallan presidentti, niin hän soittelisi mulle onkokaikkihyvin-puheluita.
Soitelkoon.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
