Salailun maantiede

Kävin tänään vanhempien luona. Herätys ennen seitsemää, juna lähti samaan aikaan kuin oli vuoden pimeimmän päivän auringonnousu. Kirkasta, sinistä, kajastusta.

Perillä ne vanhat ihmiset, kaksin. Isällä on tullut jokin kasvannainen korvalehteen, taas. Edellinen leikattiin vuosi sitten pois, tämä näyttää isommalta ja ilkeämmältä.

Sympatiaa minulta, periaatteessa. Käytännössä sitten sain taas muistutuksia siitä, että vanhemmat pelaavat omilla säännöillään ja kun olen heidän luonaan, he olettavat, että minä olen yhtä kuin he, samanlainen, samassa pelissä.

Isä ilmoitti heti, että hänellä on asiaa ja pitäisi puhua kahden kesken. (Tavanomaista tämä, kolme on jo ihan liian iso yksikkö, kun on salailusta kyse.) Isä oli kumminkin niin huonokuntoinen, ettei jaksanut ulos asunnosta lähteä, eli hän höpisi asiaansa olohuoneessa niinä hetkinä kun äiti oli keittiössä.

Kummitätini oli soittanut vanhemmille tuossa taannoin. Isä katsoi asiakseen ilmoittaa: Älä vaan puhu sille naiselle mitään tuffastasi. Olin hetken hölmistynyt, tunsin miten itsessäni pieni lapsi panikoi, sillä olin jo aikaa sitten kertonut kummitätille kaiken tietämäni, siis toiminut juuri niin kuin isän mielestä ei olisi saanut tehdä.

Minun ei tarvitse noudattaa vanhempien sääntöjä. Saan tehdä omat säännöt.

Sanoin, että pari vuotta sitten selitin kummitätille kaiken mitä tuffasta tiedän, enkä ala niitä sanoja takaisin vetämään. Olin ollut kummitätin luona kylässä, hän oli alkanut muistella ensimmäistä avioliittoaan (kummitäti oli naimisissa äidin veljen kanssa) ja ihmetteli tiettyjä asioita. Ne asiat liittyivät aviomiehen isään, minun tuffaani. Silloin kerroin tuffasta mitä tiesin. Kerroin sen mielisairauden ja avioeron ja kunnalliskodissa asumisen, senkin ettei lähisuku vissiin pitänyt sairastuneeseen mitään yhteyttä.

Isähän ei voinut mitään enää - sanottu mikä sanottu. Hänen oma mielensä tuli selväksi: tuffasta ei saa puhua kenellekään (korkeintaan hän voi minun kanssani tästä epähenkilöstä puhua). Jos tuffasta puhutaan ääneen, niin jotakin hirveää tapahtuu, lähinnä minun äitini ei kestä sitä.

Ei kai ole mikään ihme, että vanhempieni liitossa on isoja salaisuuksia. Niille on ollut otolliset olosuhteet. Mutta on helvetin tuskallista elää näkymättömien mörköjen keskellä. Ei tule yhteyttä tai läsnäoloa, kun se näkymätön tunkee ihmisten väliin, jättää möykkyjä, käsittelemättömiä tunteita ja oloja.

Äiti sanoi myöhemmin juuri ennen lähtöäni taas yhden syyllistyslauseen: No tuli yksinäinen joulu sitten.

En reagoinut siihen mitenkään, ymmärrän tavallaan sen, että äiti on yksin. Äiti on yksin ollessaan isänkin kanssa. Olen ollut vanhempieni kanssa monta joulua. Lapsuuden joulut olivat osin onnellisiakin, mutta mitä vanhemmaksi tulin, sitä enemmän näkymättömät möröt häiritsivät. Vaikka isä ja äiti olivat koko ajan paikalla, niin minusta tuntui, että olen yksin. Emme me puhuneet siitä, mikä olisi ollut tärkeää. Emme me puhuneet siitä, missä tarvitsimme apua - ja varmistamme vaiti olemisella sen, ettemme mitään apua tai muutosta saaneet.