Tunteet ovat kerroksia, sipulikuoria, vuosirenkaita. Masennuksessa jumiuduin yhteen kerrokseen pitkäksi pitkäksi aikaa.
Tai ehkä masennus oli minulla kyvyttömyyttä tunnistaa tunteita ja elää niiden kanssa. En muista olleeni erityisen surullinen tai ahdistunutkaan, oli vain sameasti paha olla, harmaata, piittaamatonta, raskasta, muodotonta massaa. Päivät pötkylöitä, viikot pitempiä, kuukaudet jo käsittämättömän pitkiä. Hiukan itseni ulkopuolella ihmettelin pötkylää, sitä milloin se katkeaa, nyt vai myöhemmin.
Nyt olen herkkä itkussa ja hätääntymisessä. Hätäännys on ahdistuksen sukulainen, itku pahan olon. Kumpikaan ei ole yhtä kuin masennus. Nämä kerrokset liikkuvat, surun alta nousee jotakin muuta, tyyneys tai ilo tai liikutus, hätääntymisen jälkeen tulee rauhoittuminen. Oleminen virtaa, on keveitä hetkiä ja raskaita hetkiä, tasaista-ei-niin-erityistä.
Muistaakseni pelkäsin ensimmäisen masennuksen jälkeen uutta sairastumista niin, etten uskaltanut luottaa omiin oloihini. Jokaisesta hiukan alakuloisesta hetkestä olin valmistautumassa oikean depression merkkeihin. Nyt se pelko on poissa. En muutenkaan suhtaudu omiin oloihini niin kauhean painokkaasti. Kas, nyt tuntuu tältä. Kyllä tämä olo ohi menee...
Masennusvaiheissa olen luullut, että olemiseni perustunnetila on pelkoa ja/tai kipua (kipu ei ole tunne - ehkä se on kivun pelkoa). Kuvittelin tietäväni, mistä kaikki pohjimmiltaan johtuu: olen ollut keskonen, olen syntymän jälkeen saanut sairaalainfektion ja päätynyt kuukaudeksi happikaappiin. Olen ensimmäiset päivät ja viikot ollut koneiden ympäröimä ja sairaalan jälkeen minua on hoitanut hermoheikko synnytysmasennuksesta kärsivä äiti. Järjetön annos pelkoa ja kokemus siitä, että elämä on hirviö, niin se varmasti on ollut.
Nyt taas tiedän, että pelon alla on voima, joka ei ole selvästi mitään tunnetta, se on silkkaa puhdasta energiaa. Ja se energia kantaa tavalla tai toisella eteenpäin, tapahtuipa mitä tahansa. Muutaman kerran on käynyt niin, että olen ensin ollut pelon tai surun vallassa, sitten mennyt sen lävitse, niin kuin se olisi verho tai sadeseinä. Alla on voima. Kun sen muistan, ei mikään tunne ole mahdoton, vaarallinen, vangitseva.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Voisko se olla niin, että se ahdistus onkin "hyvää" pahaa oloa, sellaista joka vie jonnekin. Masennus taas on jumiutumista tunnistamattomaan pahaan oloon. Olen joskus yllättänyt itseni pohtimasta että kun on oikein väsynyt, että se on hyvä, nyt kuuluu ollakin. Pahempaa on se jos on väsynyt ja kierroksilla, eikä huomaa omaa väsymystään. Vähän niinkuin pienet lapset.
Kuullostaa hienolta tuo "voima". En pidä masennusta kyllä jumiutumisena vaan mielensairautena, kuten myös kaksisuuntainen mielialahäiriö. Terapia parhaimmillaan auttaa ymmärtämään omaa oloa ja löytämään ne "voimat", sinä tunnut löytäneen. Aikaisemmastakin kirjoituksestasi se näkyi läpi.
Ainiin olen uusi lukija, lisäsin sinun blogisi linkin omaankin blogiini.
Mukavia ja rauhaisia lomapäiviä!
Villiina, ahdistus on varmasti tarpeen silloin kun se vie johonkin. En kumminkaan osaa tehdä eroa tuollaisen ahdistuksen ja lamaannuttavan ahdistuksen välillä - jollei sitten masennus ole yhtä kuin se lamaannuttava ahdistus.
Häilyviä nimityksiä nämä. Olin toisen vuoden terapiaa varten hakemassa b-todistusta vieraalta psykiatrilta (se aiempi kun oli lopettanut praktiikkansa), ja tämä 'uusi' sanoi, että hänestä vaikuttaa, että minua on hoidettu masennuspotilaana vaikka voimakkaamalta minun taudinkuvassani vaikuttaa yleinen ahdistuneisuus. Ehkä se lamaannuttava ahdistus on masennuksen alla, tiedä häntä.
K, kyllä masennus minustakin on mielen sairaus, vaikka tuosta yllä kirjoittamastani voi saada toisenlaisen kuvan. Taidan jatkaa tästä uuteen postaukseen.
Kiitos kun kirjoitatte kommentteja! On hyvä lukea muiden ajatuksia samoista asioista.
Lähetä kommentti