Kävelin ulkona

tänään, näin oravan, tikan ja jonkin tunnistamattoman pikkutirpan (varpunen se ei ollut). Tikka hakkasi männynrunkoa, mänty oli korkea, se huojui ja tikka huojui männyn mukana.

En pääsisi sinne tikan korkeuksiin omin voimin, tarvitsisin vintturin ja silti perillä huimaisi.

Pelkään korkeita paikkoja. En kykene keittiötikkaillekaan nousemaan, jos lähettyvillä ei ole seinää tai muuta tukea.

Korkeissa rakennuksissa tunnen silti olevani turvassa. Niissä on seinät ympärillä. Ei seinien lävitse voi pudota kuin unessa. Nyt tässä uudessa asunnossa olen taas maan yläpuolella. Makuuhuoneen ikkunasta näkyy taivasta ja nostokurki. Edellinen makuuhuone oli sisäpihalle päin ja sisäpihan keskellä oli lasten leikkipaikka. Ikkunan ohi kulkivat lapset ja aikuiset. Pidin verhot kiinni, en halunnut nähdä ihmisiä enkä halunnut tulla nähdyksi.

Lapsena olin kömpelö, aikuisena kömpelyys on säilynyt. Lapsuuden kömpelyys on peruja vanhempieni peloista: he kuvittelivat etukäteen ne pahimmat mahdollisuudet ja varoittelivat, mitä sitten tapahtuisi, jos kiipeäisin ja jos putoaisin - ja niin, varmasti putoaisin, kun kerran olen niin kömpelö.

Kävely rauhoittaa ja vapauttaa minua. Kulkeminen ilman erityistä päämäärää, ilman kasseja tai muita kantamuksia, pysähtyminen kun siltä tuntuu - löytyy oma rytmi. Tarmokkaat tuulipuku-urheilijat syöksyvät ohi molemmilta laidoilta sauvat tai sykemittarit käsissä, mutta mitä sitten.

Mietin etten ole moneen vuoteen ollut myöhäissyksyllä näin hyvässä kunnossa. Jaksan kaamosta, kun on niin paljon uutta, virtaavaa, muuttuvaa. Viime syksynä sinnittelin, sitä edellisenä olin pudonnut masennukseen, jota jo ennakolta olin pelännyt. Monta marraskuuta olen ollut voimaton, ahdistunut, väsynyt, itkuinen. Rähminyt päivästä toiseen mauttomassa arjessa. Nyt on erilaista. Ihanaa. Hienoa. Kiitos sille jollekin nimettömälle korkeammalle voimalle, joka auttaa minua.