Nettilakossa, 4 päivää

En ole viime keskiviikkoillan jälkeen laittanut kotona tietokonetta päälle.

Monta syytä. Niskat jumissa. Lainassa muutama romaani, jotka oikeasti haluan lukea. Tuntuvat päivät (ja illat) vapaammilta, kun en menekään yks kaks katsomaan tätä ja tuota koneelta.

Luin Armolahjan. Katsoin Persepoliksen. Viimeiset kolme kertaa kävelyllä on ollut kaverina Silence is wild.

Äh kun vielä osaisin olla vaikean työkaverin kanssa töissä. Hän tuli juuri viikon lomalta ja noh, niin, tänään muistin taas, mikä vaikeassa työkaverissa on kannaltani vaikeaa. Kun hommat eivät suju ihan ja täysin ja täsmälleen täydellisesti, niin vaikea työkaveri on äreä. Minulla taas on tapana hermoilla ja hötkyillä - moinen taas lisää työkaverin äreyttä ja minä hermostun taas lisää.

Vaikea työkaveri pudottaa minut helposti sellaisen torutun tai käskytettävän lapsen asemaan äreydellään. Voisin marista taas kokonaisen kirjoituksen hänestä ja työmaan kuvioista, mutta ei taida maksaa vaivaa. Jumitan vaan lisää, jos kirjoitan. Vähintäänkin jumitan hartioita, taidan jumittaa myös ajatuksia.

Tämänpäiväinen Helsingin Sanomien Viivi ja Wagner on aivan loistava.

Ja tämä kappale on loistava.

Ruokapolitiikkaa

Jokin syömisissäni mietityttää. Leivoin kesäkurpitsaleipää, eikä se mennyt ihan nappiin: taikina kohosi uunissa reunoilta niin, että sitä valui yli, keskusta taas läsähti. Silti söin sitä klittaantunutta keskustaa.

Toinen leipomiskokeilu näin lomalla. (Ensimmäinen onnistui paremmin, tein kurpitsansiemensämpylöitä.) Molemmilla kerroilla iski himo ahmia tuoretta leipää ja olin pettynyt itseeni. Luulin päässeeni isoimmista ahmimisoloista kokonaan. Onko minun ainoa selviytymisstrategiani vieläkin siinä, että olen vaan leipomatta? Jo ennen lomaa olin livennyt ruodusta, sillä työpaikalla on kahvipöytätraditioita, joihin en osannut olla osallistumatta. Ne ovat hiukan ahdistavia ja huvittavia, mutta niillä voi myös päteä: lomalle lähtijät tuovat ennen lomaa jotakin kahvipöytään, samoin nimi- ja syntymäpäiväsankarit. Tietenkin voi ostaa myös kaupasta, mutta eniten huomiota herättävät kaikki itsetehdyt herkut. Noudatin toissaviikolla kahden nuoremman naiskollegan esimerkkiä (enhän voinut jäädä huonommaksi, eh) ja tein itse täytekakun. Sitä en sentään itse maistellut etukäteen, mutta taikinakulhot nuolin huolella.

Ruokaa laitan, kun tässä lähellä ruokapaikat ovat lähinnä pizzerioita ja valmisruoista en pidä. Tietyissä rajoissa pidän ruuanlaitosta (ne rajat ovat: jos raaka-aineita ei tarvitse lähteä metsästämään kaupasta, työvälineet ovat valmiina saatavilla eikä operaation jälkeen tarvitse siivota jälkiään ainakaan tiskaamisen muodossa). Työpaikalla ei ole ruokalaa, joten joka päiväksi paketoin eväät mukaan. Keittiössä hellan ääressä maistelen puolikypsää ruokaa kerran ja kaksi, kaavin kattilat ja vuoat syömällä puhtaiksi. Noihin maisteluihin ei kumminkaan liity samanlaista hallitsemattomuutta kuin tuoreeseen leipään tai makeisiin leipomuksiin. Mitään makeaa en ole tehnyt pelkästään kotiin moneen vuoteen (eiku - tein joulun aikaan taatelikakun). Vaikka miten pakastaisin valmiit, niin äkkiäkös ne pullat/piirakat/muffinsit mikrossa sulattaisi. Olisin moisten herkkujen olemassaolostakin kiusallisen tietoinen.

Noh, tästä voi kai päätellä, ettei suhteeni ruokaan ole ihan mutkaton. Syömisessä oli yksi syy lopettaa alkoholin juominen liki täysin. Pikku hiprakassa saatan syödä ihan älyttömästi. Kylläisyyden tunne hukkuu silloin. Pikku hiprakassa olen myös muutaman kerran oksentanut bulimisesti - ja jatkanut sitten syömistä.

On paljon ruokaa, jota en osta, kun en kykenisi kumminkaan säilyttämään sitä kotona. Suolaiset ja makeat keksit. Pikkuleivät. Suklaat. Chipsit. Isot jäätelöpaketit. Hyvät juustot (tarkoittaa auraa ja chèvreä ja rasvaista fetaa). Litran jogurttipaketit.

Ei ole kiva, jos kotona pitää koko ajan muistaa olla syömättä sitä eilen ostettua kermajäätelöä. (Ja miksi sen oikein ostin, jos sitä ei ole tarkoitus syödä?)

Kaikesta huolimatta syöminen on ihan kohtuullisella tolalla tälläkin hetkellä. Sitä klittaista kurpitsaleipääkin on vielä jäljellä (pitänee pakastaa loput, kunhan puolisko on ottanut siitä iltaleipänsä).

Kun aloitin tämän, oli tarkoitus kirjoittaa eilisestä kylästelystä myös. Meillä oli kollektiivisesti kivaa - eikä tällä kertaa tullut niitä kiusaannuttavia nolostumisia vastaan. Hyvä.

Tynnyristä ulos

Äiti ei ole paha ihminen. Olisi yksinkertaisempaa, jos hän olisi ollut väkivaltainen tms. Silloin voisi osoittaa lakipykäliä yhdellä sormella ja toisella äitiä, voisi sanoa, mitä pykäliä vastaan hän on rikkonut.

Etäisyys ja puhumattomuus eivät ole rikoksia. Ei ole rikos sekään, ettei äiti ole pitänyt minua sylissä lapsena tai halannut. On aivan kuin hän olisi fyysisen läheisyyden puutetta yrittänyt korvata ylihuolehtimisella, pitämällä jatkuvasti näköpiirissä, suojelemalla hyppimästä, kiipeämästä, juoksemasta. Ei sekään ole rikos. Ei ole rikos, jos lapsen opettaa avuttomaksi ja osoittaa hänelle, että hän on hyvä ja kiltti silloin kun hän on passiivinen, paikallaan, hiljaa.

Olen tynnyrityttö. Taaperona juoksentelin liian innokkaasti mökin pihamaalla sillä aikaa kun aikuisilla oli tärkeämpää tekemistä. Jotten olisi juossut vetiseen ojaan, niin vanhemmat laittoivat minut tyhjään sadevesitynnyriin, sellaiseen metalliseen ruostuneeseen hökötykseen, jossa on korkeutta puolitoista metriä ja halkaisijaa metrin verran. Vanhemmat istuttivat perunaa, minä olin tynnyrissä.

Sitä tekoa olen joskus nimittänyt pahuudeksi. Useimmiten se on tuntunut vain hiukan keinottomien ja hiukan ylihuolehtivien vanhempien ratkaisulta.

En muista tynnyristä mitään. Isä kertoi siitä joskus kun olin jo aikuinen, kertoi vähän naureskellen ja samalla kysellen: muistatko? tiedätkö?

Luulen että kaksivuotias minä on ollut hyvin hämmentynyt ja peloissaan tynnyrissä. Taivas on ollut jossakin korkealla, tynnyrissä on ollut hämärää ja kumisevaa, isä ja äiti näkymättömissä tynnyrin ulkopuolella.

Toisenlainen tynnyri rakentui ylenpalttisen suojelun ympärille. En lapsena tai nuorena ollut koskaan öitä poissa kotoa ystävien luona tai leireillä. Rippikouluun ilmoittauduin leirille, kun halusin syyn päästä pois vanhempien helmoista. Rippikoulun jälkeen olin taas kotona. En ole eläissäni ollut yökylässä tai kotibileissä.

Kun lähdin opiskelemaan yliopistoon, matkustin ensimmäisen matkan junassa äidin kanssa opiskelupaikkakunnalle. Olin noloudesta mykkä, kun kämppäkaverini oli minua vanhempi, Helsingistä ja muutti tavaroita kavereittensa kanssa. Minulla oli vain äiti, muita en tuntenut.

Seuraavana viikonloppuna matkustin ensimmäisen kerran junalla yksin (tietysti kotiin vanhempien luo). Seuraavalla viikolla - tai sitä seuraavalla - taisin opetella käyttämään pesukonetta.

Ei kai ole rikos kasvattaa lapsensa avuttomaksi ja riippuvaiseksi? Olen järjettömän kateellinen, jos kuulen tai luen toisenlaisesta äidistä. Sellaisesta joka koskettaa ja halaa, joka rohkaisee, joka uskoo, joka tukee, joka iloitsee lapsensa puolesta. Olen elänyt toisenlaisessa todellisuudessa. Minun on pitänyt kamppailla kahdella kentällä: omien epävarmuuksieni ja äidin pelkojen kanssa. Olen oppinut, ettei äidille kannata kertoa asioista, jotka eivät ole vielä toteutuneet. Kaikki muutokset ovat äidille mahdollisuuksia huonompaan. Silloinkin kun muutos on jo tapahtunut, häntä pitää vakuutella.

Olisi kenties ollut jollain lailla helpompaa, jos äidin pelot ja neuroosit olisivat äityneet niin isoiksi, ettei niitä olisi voinut pitää piilossa. Jos äiti olisi joutunut jonkinlaisen hoidon piiriin, niin olisin kenties aiemmin tajunnut, etteivät kaikki äidit ole samanlaisia, tai ettei äidin omituisuus ole minun syytäni. Vaikka eläisin miten rajattua ja turvattua elämään aivan hänessä kiinni, niin silti herättäisin (muka) hänessä huolta ja levottomuutta.

No, näitä samoja asioita olen hiukan eri muodissa kirjoittanut monta kertaa. Tämä kerta ei taida sisältää mitään olennaista muutosta. Sen verran terapia on auttanut, etten ole enää ihan niin kiinni kaunassa ja katkeruudessa. Välillä on hetkiä, jolloin tuntuu että olen hukannut elämästäni vähintään vuosikymmenen pelkkiin irtipääsemisyrityksiin ja oma elämä on ollut lähinnä hengissä pysymistä. Jos olisinkin ollut hiukan vähemmän lapsi silloin kun aloitin opiskelun, olisin rohjennut enemmän, olisin kenties kyennyt valikoimaan toisenlaiset aineyhdistelmät ja välttänyt kokonaan sen, että seurasin laumassa ja ajattelematta opetusharjoitteluun ja lopulta kouluun. Olisin kenties kyennyt solmimaan jonkinlaisen miessuhteenkin, olisin saanut korjattua vääristyneitä käsityksiä ruumiista ja seksuaalisuudesta ja naisena olemisesta.

Josjosjosjos.

Muistelus eräästä suhdeyritelmästä

Edellisestä kirjoituksesta näkyi, etten siedä olla riippuvainen toisesta ihmisestä - vaikka se toinen ihminen olisikin rakas, kumppani, mies jonka kanssa saattaisin elää loppuelämäni. Tietenkin riippuvuudessa on aste-eroja ja jossakin yksittäisessä tilanteessa olen saattanut suunnilleen roikkua puoliskon lahkeessa kiinni ja pyytää "Älä lähde". Mutta jos laajemmin joutuisin riippuvaiseksi ja riippuisin (eikä riippuvaisuudelle olisi tiedossa loppua), niin todennäköisesti lopettaisin suhteen.

Minussa herää ihan liikaa vihaa, jos koen itseni sidotuksi. Noin normaalioloissa vihan ilmaiseminen on minulle mahdottoman vaikeaa, saatan kierrellä ja kaarrella ja olla kilttinä, vaikka sisäsäisesti suututtaisi. Jos joudun riippumaan - tai jos minussa riiputaan - niin raivostun.

Muutama vuosi sitten minä ja nykyinen puolisoni olimme eronneet (ehkä joskus kirjoitan sen eron syistä, mutta ei niistä tällä kertaa enempää). Olin hätääntynyt siitä, että palaisin taas nollapisteeseen - siis yksineläjäksi, joka ei tapaa ketään eikä käy missään, ei siis varmaankaan löydä kumppania, jollei potentiaalinen kumppani tule kotiovelta hakemaan.

Pyörin nettitreffipalstoilla silloin, en laittanut omaa ilmoitusta, mutta vastasin muutamaan. Kirjoittelin noiden muutaman kanssa ja tapasinkin miehiä. Yhteen noista tapaamistani ihastuin ensimmäisillä treffeillä - oikein klassinen "rakkautta ensi silmäyksellä" -tapaus. Hän asui tässä lähiympäristössä mutta maaseudulla, oli minua muutaman vuoden vanhempi, piti eläimistä, harrasti valokuvausta ja kitaransoittoa... Tuntui selittämättömän helpolta olla hänen kanssaan - hänenhän olisi pitänyt olla minulle ihan vieras ihminen.

Juttelimme henkeviä ja vähemmän henkeviä, minähän vuosin itsestäni kaikkea: vanhemmista, masennuksista, opettajana olemisen kauheudesta, pari kuukautta sitten tapahtuneesta erosta. Hän kertoi itsestään - ja intuitioni sanoi, ettei hän kertonut kaikkea. Samainen intuitio sanoi, että hän jättää kertomatta jotakin olennaista ja hävettävää.

Ennen kuin hän kertoi, mietin mitä en kestäisi kuulla. Totesin, etten kestäisi kuulla, jos hän olisi ollut vankilassa väkivaltarikoksesta. En kestäisi kuulla myöskään sitä, että hän asuisi äitinsä kanssa.

Kummallista kyllä tuo jälkimmäinen selitys oli totuus. Noin kolmannella tapaamiskerralla hän kertoi asuvansa lapsuudenkodissaan vanhan äitinsä kanssa, kertoi myös, ettei ollut koskaan sieltä pois muuttanut. Armeijasta oli käyty lomilla kotona, lukion jälkeen oli lähdetty opiskelemaan tekuun mutta palattu parin kuukauden yrityksen jälkeen kotiin. Miehellä oli ikää liki 40 v, ja sillä hetkellä hän ei edes suunnitellut pois muuttamista. Mikäs siinä oli ollessa. Oli huonekalut ja astiat ja kodinkoneet valmiina. Jos jonnekin muuttaisi, niin pitäisi kamalasti hommata kaikkea.

Kuvioon kuului sekin, että mies oli viimeiset viisi vuotta ollut työttömänä ja sitä ennenkin lähinnä työllisyystöihin työllistynyt. Kuvioon kuului myös, että hänellä oli ollut pitkä salasuhde johonkuhun samalla kylällä asuneeseen naimisissa olevaan perheenemäntään.

Noin kuukauden yhteydenpidon ja tapailun ja puhelinsoittelun aikana onnistuin joka kerralla riitelemään tuon miehen kanssa. Pidin hänestä hirveästi - faktojen perusteella hänestä saattaa saada tyhmemmän vaikutelman kuin hän tosielämässä oli. Hän ei ollut ollenkaan tyhmä - mutta totaalisen kyvytön irtautumaan lapsuudenkodista hän kyllä oli.

En mitenkään jaksanut uskoa, että hänen kanssaan voisi olla tasa-arvoista suhdetta. Jos hän olisi päässyt äidistä eroon, niin seuraavaksi hän olisi riippunut minussa. En halunnut ottaa sitä riskiä. En sietänyt sitä, että häntä olisi pitänyt patistaa ja tuuppia asioiden äärelle (työtä! koulutusta! kursseja! oma asunto!).

Miten juttu loppui? Olin hirveä ihminen, kirjoitin hänelle kirjeen ja sanoin, ettei meistä tule mitään. Kasvokkain en kyennyt sitä sanomaan, kasvokkain halailimme tämän kaupungin näköalapaikoilla ja kuljeskelimme keväisissä puistoissa ja minulla oli tunne, että meistä saattaisi tulla jotakin. Aina kun olimme erossa, tajusin etten helvetissä voisi ruveta aikuista ihmistä vääntämään yhteiskuntakelpoiseksi ja sellaiseksi, kuin minä halusin.

Muistan tuon miehen aina silloin kun tapaan tämän ystäväni, josta olen niin paljon kirjoittanut viime postauksissa. Ystäväni avomies on tavallaan tuon miehen peili: hän asui Saksassa äitinsä omakotitalon yläkerrassa, kunnes ystäväni hänet sieltä kirjeitse yhytti ja sai lopulta muuttamaan Suomeen. Miehelle on varmaankin ihan ookoo, että ystävä hallitsee ja järjestää heidän molempien puolesta. Myös tuolle minun nettitreffimiehelleni olisi ollut ihan ookoo, jos olisin hommannut hänet vaikka silloisen yksiöni nurkkaan asumaan ja olisimme seuraavana arkipäivänä käyneet laittamassa "kaksiota etsitään" -ilmoituksen paikallislehteen. Ei hän pitänyt mitenkään pahana sitä, että hänen asioistaan päättäisi joku muu kuin hän itse. Minä taas en siedä olla vastuussa muista kuin itsestäni. Se siitä sitten.

Tarkastin viime viikolla, että nettitreffimies asuu edelleen samassa osoitteessa kuin ennen ja äitinsäkin tiedot löytyvät sieltä. Saman tarkistuksen olen tehnyt säännöllisen epäsäännöllisesti. Ei minua enää mahdollinen suhde hänen kanssaan mietitytä, mutta toivoisin ja odottaisin, että hän saisi itsensä liikkeelle. Sen perusteella, mitä hän kotioloistaan kertoi, ei paikka ole järin häävi. Mutta mihinkäs sitä ihminen kodistaan lähtisi.

Tatuoinnit

Olen muuttanut mieltäni monesta asiasta. Etenkin niitä kaikkein selvimpiä ja jyrkimpiä mielipiteitä olen muuttanut - ehkä jyrkkä EI on ollut alkujaankin oman itsen vakuuttelua.

Tatuoinneista olin sitä mieltä, että muut voivat niitä kyllä hankkia, minä en. Niitä muidenkin tatuointeja katselin vähän ivallisella silmällä, mietin että mitä tuokin yrittää olla, mukakapinallinen, mukarohkea, laitattanut ihan kuvan ihoonsa, pah.

Sitten puolisko päätti hankkia tatuoinnin. Huomasin että sisälläni pieni teini-minä oli perin juurin ihastunut lopputulokseen (kuva oli tosimakee, värillinen, melko iso). Edelleen kumminkin tatuoinnit olivat 'muiden juttu' ja parille ystävälle sanoin ääneen, etten minä IKINÄ.

Heh ja hih. On se kiva, kun huomaa itse yllättävänsä itsensä.

Viime talvena yks kaks keksin, mihin ja millaisen kuvan haluan (kissan, tietysti). Se ei ollutkaan enää 'muiden juttu', vaan juuri minun juttuni. Ei tarvinnutkaan yrittää olla jotakin tai epäillä oikeasti olevansa nössö, joka vaan koittaa peitellä itseään.

Tatuointi tarkoittaa, että annan itseni koristautua. En olekaan se ämpäriruma piiloutuja, vaan teen itseäni näkyväksi ja pakotan muut katsomaan itseäni. Olen lähtenyt ulos itseni häpeämisestä ja piilottamisesta. Ajoittain minulla on häpeää ja piiloutumista edelleen, mutta ne eivät vallitse minua kokonaan: en aina olekaan se hissu muodottomiin vaatteisiin pukeutunut kroppansa peittävä Meri.

Häissä minulla oli asu, jossa tatuointi näkyi. Pari äidin puoleista sukulaista tuli siitä kyselemään, halusivat tietää, onko se aito ja mitä äiti on tatuoinnista sanonut.

En muuten miettinyt, mitä äiti on mieltä tatuoinnista. Hurja muutos minussa on tässä kohden tapahtunut, sillä aiemmin kun miehen tatuointi oli tuore, katsoin viisaimmaksi pyytää miestä laittamaan käden siteisiin, jottei tatuointi näkyisi ja äiti sitä joutuisi katsomaan ja paheksumaan. Kas, äitiriippuvuus on tosiaankin alkanut hälvetä. Äidin oletetut mielipiteet ja reaktiot eivät enää ohjaa minua.

Aah, äiti

Absurdismi voi hyvin tänään.

Oli syy mennä yhtä jalkaa miehen kanssa kauppaan tänään, katsastimme huonekaluliikkeestä sopivaa vitriinihyllyn tapaista, jonne saisin kaikki keramiikkatyöni kissoilta turvaan. Olimme liikkeellä puolen päivän jälkeen ja viivyimme pari tuntia.

Mies kokoaa ostoksia paraikaa. Kovin monta kirosanaa ei toistaiseksi ole kuulunut.

Minä taas taidan tosiaan olla toipumassa. Kävi nimittäin niin, etten huomannut enkä ennättänyt soittaa mammalle sunnuntaisoittoa (se on yleensä protokollassa klo kahdentoista lyönnin jälkeen, ehkä kumminkin lähempänä yhtä).

Mamma kesti soittamattomuuttani alle tunnin. Kello 13.40 äitee tuli linjoja pitkin tänne ja kysyi ensimmäiseksi:

Mitä sulle on tapahtunut?
Onks kaikki hyvin?

Daah.

Viime vuonna tai edellisenä olisin vittuuntunut suunnattomasti noista kysymyksistä. Hiukan huonona hetkenä olisi äidin huoli tarttunut minuunkin: niin, kaikki ei taidakaan olla hyvin, mistä minä tiedän, mitä pahaa seuraavaksi tapahtuu...

Nyt on samantekevää, mitä äitee louskuttaa.

Olen myös lakannut syyttelemästi itseäni siitä, kun en tähän ikään mennessä ole saanut äitiä luottamaan omaan kykyyni selviytyä. Huoli ja murhe ovat puhtaasti äidin oman päänupin tuotosta. Vaikka olisin tasavallan presidentti, niin hän soittelisi mulle onkokaikkihyvin-puheluita.

Soitelkoon.