Olinpa ovela

Henkinen mutapainiottelu sisäisen itsekriitikon kanssa päätyi tänään 3-1 voitokseni.

Pääosa vääntöä käytiin tällä kertaa työajan ulkopuolella. Kas näin:

Sisäisen itsekriitikon mielestä minun pitäisi huolehtia tämän talouden ihmisten ja eläinten ruokapuolesta. Töiden jälkeen olisi kriitikon mielestä tehokasta mennä suoraan kauppaan, kaupasta kotiin ja kotona sitten laittaa ruokaa - kas kohta olisi lämmin ateria valmis, eikä kello olisi kuin puoli kuusi (aamuvuorosta palatessa) tai puoli yhdeksän (iltavuorosta palatessa).

Lemmikkieläinkauppa on käsittämättömän kätevästi sijoittunut - työmaata vastapäätä, noin 200 metrin päässä kotoa. Yritin kyllä selittää itselleni, etteivät raksut ja mössö ole ihan lopussa - miten olisi huomenna? Maanantaina? Menin silti ostamaan kolmen kilon pussin "nirsoille kissoille". Saavat keskenään päättää, kuka se "nirso" on.

Piste itsekriitikolle.

Kotona mies oli jo asettunut päiväunille - ilmiö, jonka edessä itsekriitikko heittäytyy marttyyriksi. Tuo sen kun makaa, ja mää kannoin kauppakassit / mun tarttee laittaa ruokaa / siivota kissojen hiekkaloota.

Mikään muu kuin minä itse ei estä minua menemästä päiväunille.

Asetuin siis sohvalle kirja (Lotta Lundberg: Klovnin kyyneleet) mahan päällä. Luin. Torkuin. Luin taas.

Vähintään kaksi pistettä minulle.

Tässä vaiheessa itsekriitikko oli luovuttanut ihmisruokakaupan suhteen. Mutta päivällinen piti sen mielestä tehdä - olin kolmena päivänä syönyt samaa mössöä (soijarouhepihvejä ja maustettuja tattarisuurimoita), mies eläisi takuulla pelkillä voileivillä tämän päivän (kun makkaraakaan ei ollut jääkaapissa) - minun vikani, kun eläisimme huonolla ruualla ja epäterveellisesti. (Ei, en ole tätä mieltä kokonaan, mutta ajatus pyörähti mielessä.)

Keittiöhässäkän sijaan lähdin ulos kävelemään. Kolmas piste minulle. Kriitikolle voisi kenties antaa puoli pistettä siitä, että ulos mennessäni kannoin kompostin ja vanhoja sanomalehtiä roskiin.

Teinimuisteloja

Eilen illalla kävelyllä sateen jäljiltä pestyssä maailmassa, kirkkaan vihreässä. Vastaan tuli teinipariskunta kädet toistensa vyötäröillä.

Sillä hetkellä olin vapaa omista kaunoistani. Mielessä liikahti, että teinit näyttivät onnellisilta ja hyvä niin. En tuntenut sisuksissäni kipua, joka syntyy kun törmään asioihin joista itse olen jäänyt vaille. Pääsin sivuun itsestäni. Ja sitten taas ajatukset palasivat itseeni... Siihen, että minun on vaikea pitää yhteyttä ainoaan todella Vanhaan ystävääni. Isämme olivat samalla tehtaalla töissä, äitimme kävivät neuvolassa yhtä aikaa, kun olivat pikkupaikkakunnan aakkosissa peräjälkeen, pyhäkoulussakin kävimme molemmat, tarhassa myös, ensimmäiselle luokalle kuljimme samaa matkaa, Vanha ystävä vain pari korttelia kauempaa.

Vanhan ystäväni elämä on monella lailla erilaista kuin omani. Osa minun vaikeudestani pitää yhteyttä häneen johtuu kaunastani. Murrosiässä ja nuorena aikuisena hän tuntui solahtavan vaivattomasti kouluun, kaveriporukoihin, ihastumisiin, seurusteluun, parisuhteeseen. Hän löysi ihastuksen pari vuotta vanhemmasta saman pikkukaupungin pojasta lukion ensimmäisen ja toisen vuoden kesällä, lukion jälkeen hän muutti pojan kanssa yhteen, opiskeli, poikakin opiskeli, he menivät naimisiin, syntyi ne klassiset kaksi lasta... Ne asiat, jotka minulle olivat hänen ikäisenään mahdottomia ja tavoittamattomia, olivat hänelle helppoja.

Minä, ystävä ja kaksi muuta tyttöä olimme pari vuotta jonkinlainen porukka. Kävimme yhdessä pikkukaupungin ostarilla notkumassa. Ei ollut pahemmin tekemistä - nuorisotiloja ei ollut, kapakohin ei päässyt, lähimmälle alaikäisillekin avoimelle keikkapaikalle menoon olisi tarvittu auto. Silti muistan, että meillä oli hirveän hauskaa. Kikatimme ostarin näyteikkunoille ja vartiointiliikkeen jääkaappimaiselle autolle, joka kurvaili muka tärkeänä siinä liikkeitten nurkilla. Kävimme katsomassa ö-sarjan paikallisen jääkiekkojoukkueen otteluita (vapaa pääsy, myös vapaa palelu). Olimme streittareita, vaikka sitä sanaa ei tunnettu. Emme juoneet mitään muistaakseni ikinä. Siinä sivussa katsoimme parin teinikännäävän tuttumme perään ja siivoilimme heidän jälkiään.

Porukka hajosi, kun Vanha ystävä ihastui ja rakastui. Toinenkin siitä samasta porukasta meni ihastumaan ja rakastumaan, jäljelle jäi minä ja yksi toinen tyttö, me vähän pulleat ja vähän kömpelöt olimme vähän jättöpaloja teinien seurustelukuvioissa.

Tajuamattani taisin olla vihainen ja kateellinen Vanhalle ystävälle. Hän oli ollut porukan vetäjä, nyt kun häntä ei enää kiinnostanut pyöriä tyttöjoukossa, niin menetin paitsi hänet, myös koko ryhmän. Yks kaks olin taas yksin. Näin Vanhaa ystävää enää koulussa. Viikonlopun jäljiltä hänellä oli aina jokin huomiota herättävä kasarihuivi kaulassa ja puhe täynnä poikaystävää. Ja mitä minulla oli? Olin ollut kotona isän ja äidin kanssa ja lukenut kirjoja.

Olen pitkään ajatellut kirjoittaa Vanhalle ystävälle. Ei ole hänen syynsä, että tunsin itseni hylätyksi, kun Ystävä taas eli omaa elämäänsä. Minua pidättelee se, että olemme edelleenkin erilaisissa maailmoissa. Hänen avioliittonsa sen teinirakkauden kanssa on hajonnut, mutta uusioperhe perustettu. Hän ei ikinä ole asunut yksin (hän on nuorin muistaakseni viidestä sisaruksesta), erostakin hän taisi muuttaa suoraan uuteen liittoon. Ja töissä taas... kun itse olen vaihtanut paikkaa ja alaa ja ollut työttömänä ja opiskellut, niin hän on valmistumisestaan asti ollut samassa työpaikassa.

Ruoka, ruoka, ruoka

Nyt muistin sen, mistä alun perin ajattelin kirjoittaa. Ruoka, jouluruoka, ruokavarastot.

Kaksi vuotta sitten Vieteri-kissa oli ollut meillä kuukauden verran ja vietettiin ensimmäinen joulu yhdessä, minä ja mies. Miehellä joulu on yhtä kuin tietyt ruuat, lähinnä kinkku ja kalat. Hän laittaa ne alusta loppuun asti, laittoi silloin pari vuotta sitten myös.

Olin ihan pihalla moisesta. Lapsuudenkodissa äiti oli laittanut jokaisen ruuan kaloja lukuunottamatta. Se kaiken laittaminen - ja siitä laittamisesta voihkiminen - on ollut erottamaton osa joulua.

Oli vaikea uskoa, että mies laittaa ihan omasta halusta ruokia (eikä siinä ole mukana jotakin p.s.:ää 'pakkohan minun on kun sinä et kumminkaan kinkkua paistaisi'). Ja oli vaikea antaa toisen tehdä ja itse 'vain' olla (minulle jäi korkeintaan leipomispuuhastelua, makeiden ruokien tekemiseen mies ei kajonnut). Huomasin etten ole ollenkaan niin rationalisti, kuin olen kuvitellut. Tunnepohjainen malli jylläsi: minähän olen se 'nainen' ja 'naisen' kuuluu hoitaa ruokapuoli, etenkin jouluna. (Äskeisellä ei juurikaan ole tekemistä sen kanssa, mitä itse haluaisin tehdä - kuuluu-vaatimus jyrää omat halut kovin helposti.)

Toinen vaikeus liittyy ruokaan ylipäänsä ja syömiseen, nälän tunteen tunnistamiseen. Olen syönyt kiusallisiin tunteisiin, kaikkiin sellaisiin epämääräisiin oloihin, joista en ole oikein tiennyt, mitä ne ovat - innostusta, jännittämistä, epävarmuutta, ärtymystä... Silloin kaksi vuotta sitten jouluna olin erityisen jumissa monestakin syystä (esimerkiksi tuosta miehen ruuanlaitosta), ja suunnilleen joulupäivästä alkaen söin änkyräksi itseäni.

Änkyräsyömistä edeltää omanlaisensa olotila, tunnistan sen kun olen menossa syömään. Se on päämäärätietoista ja pakonomaista - nyt syön, syöminen on 'valmis' sitten kun ruokaa ei enää ole (tavallisessa syömisessä syöminen loppuu kun olen kylläinen). Joulunaikaan ruokaa jääkaapissa ja kaapeissa riittää, ei se lopu yhdellä tai kahdellakaan änkyrä-ahmimis-kerralla. Ahdisti ja söin ja sitten syömisen jälkeen ahdisti taas lisää ja taa söin (se kun oli sillä hetkellä ainoa 'ratkaisu' ahdistus-tunteeseen).

Hip, hip, hip - voisiko huutaa hurraa myös?! Nimittäin tällä kertaa ei ole yhtään änkyrää koko jouluna, pyhinä tai pyhiä seuraavina päivinä. Kahdesti olen syönyt yli määräni taatelikakkua, mutta siinä kaikki - enpäs jatkanutkaan sen kakun jälkeen kinkkuun ja sinappisilakoihin ja juustoon, niin kuin änkyräsyömisessä olisin jatkanut.

Voi kun hienoa.