Lapsista ja aikuisista

Eilisessä näytelmässä (Rakkaudesta minuun, siis) oli yhdenlainen hirviöäiti, Tea. Tea on minäminäminä-ihminen, joka edelleen kuvittelee, että jossakin olisi se täydellinen puoliso, joka vastaisi hänen kaipaukseensa ja jonka kanssa kaikki olisi koko ajan helppoa ja mukavaa.

Luultavasti voisin olla ihan yhtä hirviö äitinä. Tässä on kai jokin ero ihmisten välillä, joku toinen uskoo vilpittömästi siihen, että kykenee ja pystyy (vähintäänkin olemaan riittävän hyvä), minulla se ensimmäinen ajatus on usein 'ääk, en selviä, ei tästä mitään tule'. Tuskin tämän maailman Teat ovat lapsia hankkiessaan tietäneet olevansa sietämättömän keskenkasvuisia oman napansa kaivelijoita, joille vastuu lapsesta on ihan liian iso asia.

Olen ajoittain miettinyt lapsia, lasten saamista. Aikaisemmin oli helppoa, ei tarvinnut miettiä sitä kun ei ollut ikinä edes harrastanut seksiä. Absurdia ajatella, että monella hitusen alle kolmekymppisellä on takana ties mieten pitkä seksi- ja parisuhdehistoria ja alle kouluikäisiä tenavia jaloissa. Minulla ei se elämänalue ollut edes alkanut ennen vuotta 2001.

En muuten pitkään aikaan ajatellut että se alkaisikaan. Joskus opiskelujen alkuvaiheessa (kotoa poismuuton jälkeen) kuvittelin, että kai kävisi niin kuin muillekin, että tapaisin jonkun miehen jonka kanssa olisin ja seurustelisin. Niin ei vain käynyt. Olin ujo ja arka, pelästyi niinä parina kertana kun jossakin kurssi-illanvietossa joku vieras minua lähestyi. Sosiaalisen olemisen rajat olivat minulla ihan hukassa, kuvittelin että se joku lähestyvä mies heti haluaisi kanssani sänkyyn ja minun siihen pitäisi suostua. Tässä vaiheessa kuvitelma alkoi ahdistaa niin paljon, että karkasin paikalta. En voinut kuvitella, että kukaan voisi sietää minun ruumistani ja niitä vähintään 80 kiloa läskiä ja lihaa, jotka ympärilläni hyllyivät.

Mitään ei siis tapahtunut, vaikka ympärillä tapahtui kovasti. Kaverit tapasivat jonkun, alkoivat seurustella, muuttivat yhteen, alkoivat lisääntyä. Sivusta katsottuna se kävi helposti ja kivuttomasti.

Lapsiin asti en niissä kuvitelmissani päässyt aiemmin. Lapsena halusin leikkisormuksia ja leikin naimisiin menoa ja toisesta pikkunukesta tein poikaa vaikka se oli ilmiselvä tyttö. Äitiä en muista leikkineeni enkä muista halunneeni äidiksi. Kuvitelmani pysähtyivät siihen poikakaveriin ja kenties yhteiseen kotiin.

Meillä on neljä kissaa. Kun ne tulivat elämääni, ne tulivat yhdessä miehen kanssa. Hänellä oli kaksi kissaa, yhdessä on hankittu kaksi lisää. Niiden hoivaaminen on ihanaa, ne ovat ihania olentoja kaikki neljä.

Kissat ovat myös paljon mutkattomanpia kuin ihmiset, etenkin ihmislapset. Kykenen antamaan niille sen mitä ne tarvitsevat ja näen niiden tyytyväisyyden. Ihmisistä ei koskaan voi tietää, varmasti.