Pentu!

Kiva mennä äärimmäisyyksiin jossain asioissa.

Meillä äärimmäisyys on kissat.



Saatiin yllätyskissa, marraskuussa syntynyt pentu, joka ei tullut toimeen sijoituskotinsa lasten kanssa. Lauantaina mies oli netissä huomannut ilmoituksen, sunnuntaina haettiin kissa meille tästä läheltä, eilisen illan se orientoitui, tänään aamulla touhuili kuten kuvassa näkyy (pari kuvaa lisää täällä).

On se ihana, on. Noin keskimäärin olisi kaikenlaista työpohjaista ressiä ja ketutusta, mutta ei paljoa purista, kun on tuommoinen tassukas touhuamassa.

Vaaka

Koitan sopeutua elämään vaa'an (siis sellaisen elektronisen henkilöpunnitusvälineen) kanssa. On pakko, vaikka joitain vuosia sitten päätin, etten suostu hankkimaan sellaista vempelettä omaan kotiin.

Olin asunut solussa ja kämppäkaverini oli varsin varustautunut: hän oli sijoittanut eteiseen kokovartalopeilin ja peilin alle vaa'an. Huomasin punnitsevani itseäni joka päivä, joskus useita kertoja päivässä. Kun painoin enemmän kuin ennen, masensi. Kun painoin vähemmän kuin ennen, olin hiukan riehakas. Molempi pahempi - minun on pakko (muka) tietää, paljonko painan juuri sinä päivänä, juuri sillä tunnilla.

Vaakailu loppui, kun muutin (ja kämppis muutti vaakansa mukanaan). Tuossa vaiheessa mietin, mitä ihmettä teen tiedolla, että olen tänään 200g kevyempi kuin eilen. Mitä merkitystä sillä on - ne puuttuvat 200g eivät ole käytössäni jossain muussa muodossa, paino ei vaikuta olemiseeni millään lailla - vain se painon mittaaminen vaikuttaa, eikä välttämättä erityisen hyvin. Olin enemmän painon päivinä joskus päivän syömättä. Illalla tein voileivän, toisen, kolmannen, neljännen. Toisina enemmän painon päivinä heittelin roskiin "vääriä" ruokia, niitä joissa oli liikaa energiaa ja rasvaa. Joskus ahmin - jos kerran olen jo muutenkin lihonut 200 grammaa, niin yhtä hyvin voin lihoa vielä lisää.

Kämppiksestä on seitsemisen vuotta aikaa. Vaa'attomana aikana olen laihtunut. Kai olen jossain vaiheessa lihonutkin, mutta ne lihomisen hetket ovat jääneet minulta ikuistumatta. Olen punninnut itseäni satunnaisesti vanhempieni luona pari kertaa vuodessa.

Nyt meillä on vaaka.

Sillä punnitaan kissoja. Tai ensin punnitaan ihminen ja sitten punnitaan ihminen kissan kanssa, laskutuloksena saadaan kissan paino.

Taannoin kun vanhin kissa alkoi oireilla, selvisi eläinlääkäripäivystyksessä, että katti oli muutamassa kuukaudessa laihtunut yli kilon (siis viidenneksen painostaan). Emme olleet huomanneet laihtumista. Jos ja jos ja jos. Jos laihtuminen olisi huomattu, olisi kenties huomattu sekin, että kissa on tavallista väsyneempi. Olisi kenties kuljetettu kissa lääkäriin jo ennen kuin munuaiset lakkasivat täysin toimimasta ja oli liian myöhäistä.

Tunnustan, että vaakasin itsenikin tänään. Viimeksi olen vaakannut, kun kävin vanhempien luona alkusyksystä. Painoin sen saman kuin syksyllä.

Vieläkin joskus pelkään lihomista. Inhottaa ajatus siitä, että muuttuisin fyysisesti yhtä painavaksi kuin ennen. Vaikka tiedän, ettei se kävisi noin vain - ei ihminen voi yli 30 kiloa lihota vuorokaudessa tai parissa viikossa - niin silti yks kaks paisuminen tai turpoaminen tuntuu mahdolliselta.

Vaa'an käyttöohjeessa neuvotaan punnitsemaan "oikein". Ja mitä sitten on "oikein"? Vaa'an mukaan pitäisi punnita aina ilman vaatteita ja aina samaan aikaan vuorokaudesta. Voi elämä! Koko maailma on sairastunut minun neuroosiini, jossa pitäisi tietää oma painonsa grammalleen juuri nyt ja pitäisi painaa mahdollisimman vähän - painohan määrää, millä mielellä ollaan, mitä syödään, miten ruokaan suhtaudutaan, miten omaan itseen suhtaudutaan...

Mies lupasi piilottaa vaa'an sängyn alle ja vartioida sitä. Käytettävä vain kissatarkoituksiin. Hyvä.

Vaihteeksi jotain muuta

Urho on häkellyttävä kissa.

Se taisi tällä viikolla täyttää kaksi vuotta.

Vuoden ja kymmenen kuukautta se inhosi käpälöiviä ihmisiä. Se lähestyi ihmisiä vain tehdäkseen ruokatilauksia (raksuja! mössöä! sydäntä! seitä!). Syliin se ei tullut ikinä.

Viimeiset kaksi kuukautta se on oppinut uusille tavoille. Se tulee miehen mahan päälle makaamaan. Kun se näkee minut tai miehen istumassa sohvalla, se saattaa juosta kiireesti sohvalle ja syliin. Parhaassa tapauksessa se on kiertänyt vuorotellen kummankin sylissä.

Se kehrää ja tarpoo.Oi. Miten se on noin - onnellinen?

Tein porkkana-taatelileipää. Kuuntelen Morphinea. Tässä pieni otos musiikista.

Harrastus?

Käykö nukkuvan kissan katselu harrastukseksi? Määräisin sitä lääkkeeksi kaikille... Unettomuuteen, stressiin, lokakuun harmauteen, ahdistukseen, murehtimiseen - katso kissaa!

Tuo tuossa on meirän Mäkinen :)

Kissan kuolema

Meiltä kuoli kissa tänään.

Juuri olin kehinyt uuden blogin, jonka ajattelin pyörivän kissaviisikon ympärillä. Kolme kuvaa ja lyhyttä tekstiä olin sinne laittanut, ja nyt piti kirjoittaa yhtä aikaa sekä esittely- että kuolinpostaus.

Eilen oltiin päivystävällä eläinlääkärillä iltakymmenen jälkeen. Tänään menin kahdeksaan töihin, miehellä oli vapaapäivä, hän vei kissan uudestaan lääkäriin.

En osannut jättää kunnolla hyvästejä aamulla. Tarkoittaa: en lähtiessäni osannut ajatella, etten enää näkisi kissaa. Vaikka se vaikutti kovin kipeältä, niin kumminkin samaan aikaan kuvittelin, että se toipuisi ja selviäisi.

Meillä on ollut täällä kollektiivinen itkukuoro. Vaikka muuten ollaan jähmyjä ja minulla on tämä itkemisen vaikeus (no kun hävettää, ei kehtaa, ei uskalla, on tyhmää itkeä), niin kissan kuolemaa saa surra. Miehelle se oli 14 vuotta kaverina, minä tunsin sen alle puolet noista vuosista. Ihan alussa kuvittelin, että juuri Trotski inhoaa minua. Se saattoi piiloutua minulta, se saattoi väistää, joskus se taisi läppästä tassulla.

Minusta se kissa oli kuin angstinen suomalainen. Vetäytyi välillä eristykseen, kiersi välillä naukumassa ahdistustaan, väisti ruokakupeilta muiden kissojen edestä pois, lahjoitti lelunsakin muille (en mää mittään tartte, ottakaa te vaan).

Onneksi

Onneksi ovat kissat.

Oli inha aamu. Tekniikka nikotteli töissä ja yksi kollega poistui aamun jälkeen kotiinsa potemaan flunssaa. Kylmää ja märkää. Blaah.

Kuvassa kaksi nuorimmaista tänään illalla kotisohvalla.

Viimeinen lomapäivä

Viimeistä lomapäivää on tätä aloitellessani jäljellä tasan 31 minuuttia.

Nyt lomalla työpaikan läheisyys on häirinnyt. Asun työmaan vieressä (200 metriä välimatkaa maksimissaan), ja ainoat keinot välttyä näkemästä asiakkaita tai kollegoja ovat seuraavat:
En poistu neljän seinän sisältä.
Lähden toiselle paikkakunnalle.

Niin mitä sitten, vaikka näkisinkin asiakkaita ja työkavereita? Ei heidän tapaamisensa minua isosti ahdista (ahi oli paljon isompaa opeaikoinani, silloin teki mieleni kantaa kaulassa lappua Jättäkää minut rauhaan, en ole nyt töissä ja juosta kirkuen karkuun silloin jos joku onneton erehtyi vain tervehtimään). Silti olisin mieluummin kokonaan irti - sitä kokonaan irti olemista vaan ei oikein voi saavuttaa.

Tulimme mökiltä jo eilen. Oli edelleen kissaongelmia Urho-herran kanssa. Kummasti kissat ovat pienoismittakaavassa kuin ihmislapset. Tämän Urhon taustasta tiedämme tasan sen verran, että se ei ole saanut tarpeeksi huomiota ja hellimistä ja ihmisrakkautta aivan pienenä pentuna. Se tuli meille hiukan yli kolmekuukautisena perheestä, jonka koirat eivät hyväksyneet uutta perheenjäsentä. Urhon kasvattikodissa kissat olivat kuuleman mukaan tapelleet keskenään silakoista ja Urho oli sieltä annettu pois jo ennen virallista luovutusikää.

Urho ei oikein osaa ottaa vastaan rapsutteluja tai silittelyjä. Vieläkin (yli vuoden jälkeen) se pakenee hyväntahtoisia ihmiskosketuksia. Se ei ole kiintynyt kumpaankaan meistä, ei edes palvelija-ruokinta-automaatti -mielessä. Se on arka ja epäluuloinen. Maalla ulos päästyään se alkoi suhtautua ihmisiin kuin vihollisiin, mutta ei se osaa olla kunnon maalaiskissakaan. Se säikkyy luonnon ääniä ja jää koloihin tuntikausiksi kyhjöttämään.

Torstaina puolelta öin Urho oli kyhjöttänyt jo 12 tuntia ulkona - se ei suostunut tulemaan sisälle. Oli liki täysikuu, kiipesin kiviaidalle taskulampun kanssa ja kävin pitkän neuvottelun. Urho oli siinä vaiheessa vielä sitä mieltä, että se jää ulkokissaksi (nälästä viis! lämmöstä kans! mitä siitä vaikka supikoira haukkuu! Huuhkaja huhuilee! Puut kahisevat!). Yhden jälkeen yöllä se kyllästyi väistelemään kömpelöitä kiinniottoyrityksiäni. Kannoin sen sisälle.

Oikeastaan olen ylpeä kiinniotosta. Pelkään korkeita paikkoja, en huvikseni olisi valoisallakaan kiipeillyt siellä missä Urhon perässä menin. Sielläpä kumminkin menin, taskulampun valossa. Välillä vähän huojahtelin, mutta en kaatunut.

Pentu on sievä on pentu sievä

On tuo meidän Mäkinen ihan mahdottoman sievä. (Vaikka taitaa yhdistelmä ruma kissanpentu olla oksymoron.)

En nyt jaksa angstittaa, laitoin juuri sen sievimmän kissan kuvia Flickriin.

Kitinää, natinaa

Eivät pysy langat käsissä. Luistelen angstia pakoon vaihteeksi romaaneihin (sellaiset tuhat sivua luettavana, nyt menossa Kaikki se mitä rakastin).

Töissä on liian vähän väkeä (siis kesälomakausi) ja itse tarvitsisin aika kipeästi lomaa. En ole tämän työpestin alkamisen jälkeen ollut lomalla, jos ei pakollisia pyhiä lasketa (joulua, uutta vuotta, vappua). Loma on elokuussa, silloin peräti 15 päivää. Tämä laskuoppi korjautuu jo ensi vuonna, kun olen ollut paikalla kokonaisen lomankertymävuoden, mutta nyt on nyt... ja nyt on duunissa paitsi miehistövajaus, myös erinäisiä rassaavia teknisiä uudistuksia, jotka saavat olon tuntumaan kyvyttömältä ja avuttomalta ja osaamattomalta.

Kotona vanhojen kissojen keskinäiset suhteet ovat pennusta sen verran sekaisin, että kaksi sankaria onnistui viime viikolla rökittämään toistensa kuonot verille. Emme miehen kanssa ole olleet paikalla tappelusta näkemässä, mutta jälkiseuraukset näkyvät ja tuntuvat. Eläinlääkäri määräsi kummallekin katille antibioottikuurin (pillereitä kahdesti päivässä) ja salvaa, kumpikin katti inhoaa lääkkeitä. Toiselle pitää pillerit antaa pakolla, siis kahden ihmisen voimin. Käytännössä mies puoliksi istuu kissan päällä ja kampeaa samalla suuta auki, minä pidän tassuista kiinni. Alussa olimme hölmöjä ja varustautumattomia, yhden hepulin seurauksena kissa puri miehen kynnen lävitse ja samalla kertaa meni hammas sujuvasti nahkahanskani läpi kämmeneen.

Kolmas kissa melkein lopetti syömisen (samainen kissa alkoi viime viikolla kuolata ja massuttaa, syyksi paljastui lohjennut poskihammas, jonka eläinlääkäri poisti). Hammaspotilaalle on pitänyt pakkosyöttää ruokahalupilleri. Ja noita kynsittyjä kirsuja on pitänyt rasvata pari kertaa päivässä, sekin pakolla.

Pentu voi sentään hyvin - ja on sietämättömän sievä, luottavainen ja kehräävä otus.

Niskat ja hartiat ovat jumissa, välillä enemmän ja välillä hiukan vähemmän. Koitan olla istumatta koneella (... mutta mitäs minä täällä taas, äh, kellokin vaikka mitä ja huomenna aamuvuoro).

Aika ei jäsenny. Olin luullut, että toisen vuoden terapiaa olisi vielä kerta jäljellä, kas eipä ollutkaan (olin ihan itse ihan oikein merkinnyt tämän viimeisen kerran muistiin, sitten jotenkin ollut tajuamatta sitä viimeiseksi kerraksi, mielessäni kuvitellut, että ensi viikolla olisi vielä kerta). Tänään oli viimeinen kerta, seuraava tapaaminen on psykiatrikäynnin jälkeen - siis heinäkuun alussa. Ja sitten ne seuraavat kerrat tulevat jonnekin elokuun loppupuolelle.

Eläimistä ja ihmisistä

Pidän eläimistä enemmän kuin ihmisistä.

Kai se viisi kissaa jotakin minusta kertoo.

Eläimen kanssa riittää tietty säännöllisyys ja ruoka ja hoiva. Ihmislapsen kanssa sotkeentuu niin kovin paljon muuhunkin. Kuten nyt vaikka siihen, että vanhempi on peili lapselleen. Jos peili on vino, niin vinoon menee lapsikin, vääjäämättä.

Niin, tässä se lapsi, joka huomasi etteivät vanhemmat tunnista omaa suuttumustaan eivätkä kestä vihanilmauksia. En vieläkään tule toimeen vihan tunteitteni kanssa (Pitää suojella äitiä ja isää, pitää olla suuttumatta ja suututtamatta, ei ole oikein olla suuttunut, pitää olla kiltti).

En uskalla olla suuttunut kuin ihan muutamalle ihmiselle, miehelle, noin kahdelle ystävälleni ja terapeutille. Kaikkien muiden kanssa kiukku jää jonnekin sisuksiini, joskus se piiloutuu minultakin niin etten huomaa sitä. Hymyilen vaan. Suuttumisen tai kiukun ilmaiseminen on pelottavaa. Voin olla äreä ja marista ja huokailla tyytymättömänä, mutta vihainen en osaa olla. Se vaatisi niin paljon uskallusta.

Unohdan kaiken, kun katselen pentua tai niitä neljää muuta. Noin yleensä ja keskimäärin mieleni vaeltelee sinne tänne ja etenkin stressiaikoina ne stressaavat asiat kelautuvat ajatuksissa eestaas. Kissat ovat zeniä. Puhdasta olemista.

Kissojen koskettaminen on helppoa. Ihmisen kanssa menen lukkoon. Vaivaudun itsestäni, läheisyyden tarpeestani. Ihmettelen miten lähestyä, miten olla liki, miten taas lähteä pois. Jäykistyn, torjun, välttelen. Se mikä ei ole ollut tapana lapsuudessa ei ole tapana vieläkään, vaikka haluaisin vapaaksi ja omaksi itsekseni.

Kissalapsista ja muusta

Uuden tulokkaan kuvia keikkuu nyt Flickrissä.

Ennen pentua kirjoitin kaikesta siitä, mikä tulee tielle kun mietin omia lapsia. Pitäisihän sitä vain luottaa, jos lapsia haluaa - mitenkään ei etukäteen voi ennakoida lapsen syntymän jälkeistä todellisuutta (niin kuin ei muutakaan todellisuutta).

Tässä kai se isoin kynnys on: en halua tarpeeksi lasta tai lapsia. Näen uhat ja epäonnistumisen mahdollisuudet isompina kuin kaiken sen hyvän, mitä lapsen myötä tulisi. Ei minun tällä hetkellä tarvitse vakavissani miettiä raskautta. Kunhan ajatusleikittelen. Puhutaan biologisesta kellosta, joka jossakin naisen sisuksissa raksuttaa. Taidan olla aika kuuro, kun en kuule sitä tämän isommin.

Kissat ovat meillä jonkinlainen helpompi versio lapsista. Voi hoivata ja helliä, mutta ei tarvitse hoivata 24/7.

Pentukuumetta

Meille taitaa muuttaa yksi Eino.

Kissanpennut taitavat olla meidän keino saada hoivaamistarpeet tyydytettyä. Miksikäs ei... Luultavasti maailman ekologinen tasapaino sietää paremmin kahden ihmisen ja viiden kissan talouden kuin sen, että hankkisimme lapsen tai kaksi.

Ajatus omista jälkeläisistä ei vieläkään tunnu hyvältä. Järjettömin pelko (se, että tappaisin omat lapseni) on hellittänyt, mutta sata muuta pelkoa ja syytä pidättelee minua. En minä puolierakko ymmärrä noita, jotka ruuhkavuosia elävät, singahtelevat kuin biljardipallot kodin, töiden, päivähoitopaikkojen, koulujen ja harrastuskerhojen välillä. En suin surminkaan halua sellaista, kun koen hajoavani jo tällä hetkelläkin, jos on liian kiireinen viikko ja pitää hoitaa jotakin tavallisesta poikkeavaa. En usko, että osaisin ratkaista lapsen tuomat "haasteet". En usko, että mies on tässä suhteessa yhtään kykenevämpi tai halukkaampi.

Voi olla helpotus, kun sitten joskus muutaman vuoden päästä olen liian vanha lisääntymään. Silloin loppuu tämä "jos sittenkin pitäisi" -ajattelu, kun ei ole enää vaihtoehtoja. En nytkään tiedä, jossittelenko aivan turhaan. Voi olla, etten kykenisi raskautumaan tai jos kykenisinkin, niin lasta siitä ei syntyisi.

Mutta oi, Vieteri makoili mahani päällä pari tuntia sitten.

Kissat

Kissoja on neljä, kaksi jo yli kymmenenvuotiasta ja kaksi nuorta. Ne ovat minulla mielettömän tärkeitä.

Muutamat muutokset ovat niin isoja, että pidän niitä ihmeinä. Kissat ovat ihme, se että minulla (meillä) on lemmikkeinä neljä kissaa, on ihme.

Olen ollut allerginen kissoille. Lukioikäisenä menin aivan tukkoon, jos jouduin käymään kissapaikassa. Opiskeluaikana otin kerran aikaa: pienessä yksiössä puoli tuntia silittämättä kissaa, ja jo olivat silmät tukossa, nenä vuosi, kaulalla punaisia läikkiä.

Kun tutustuin mieheen, hän kertoi heti asuvansa kimpassa kahden mustan kissan kanssa. Hyvä, ajattelin mielessäni. Olin tyytyväinen, ettei minun tarvitsisi miettiä yhteen muuttamista, hänellä oli kissat, minulla oli allergia. Toiseksi rakastan eläimiä ja ihminen joka asuu eläinten kanssa, on minusta ymmärrettävämpi kuin ihminen, joka asuu vaan, yksikseen - ties vaikka hetikohta keksisi muuttaa yhteen. (Siinä vaiheessa näin kauhukuvia _minusta_ asumassa miehen kanssa, olin juuri saanut välit solmuun kämppäkaverini kanssa, joka oli alkujaan ollut ihan hyvä ystävä... kun muutimme samaan kolmioon jakamaan vuokran, niin hyvä ystävyys karisi jonnekin.)

Jossakin vaiheessa unohdin ottaa allergialääkkeen miehen luona. Huomasin, että olen parantunut.

Kissat hoitavat minua enemmän kuin minä niitä. Ihmisten suhteen minulla on vaikeaa, on vaikeaa olla liki, koskettaa, osoittaa hellyyttä. Tiedän pelkääväni torjuntaa ja tiedän, että monesti omalla toiminnallani viestin 'jätä minut rauhaan', 'anna olla yksin', 'älä koske'. Joskus se on aiheellista oman tilan tarvetta, mutta enemmän nurinkääntynyttä läheisyydentarvetta. Kun oikein haluaisi, niin kieltää haluamansa...

Kissat ottavat vastaan ja lähtevät pois sitten, kun ovat saaneet tarpeekseen. Ne ovat kauniita, vilpittömiä, itsetietoisia. Kun jotkut noista neljästä alkavat painia (laiskaa, leikkisää tassujen viuhtomista, ainakin jos vanhin ja paksuin ovat toistensa kimpussa), voisin katsella niitä loputtomiin.

Mies toi kaksi vuotta sitten syksyllä meidän yhteiseen kotiin kissanpennun. Hänen teoriansa mukaan kissanpentu on pätevä lääke masennukseen - ei voi velloa pelkässä ahistuksessa, kun katselee pientä pentua. Totta! Se pentu on nyt runsaat kaksi vuotta vanha ja leimaantunut minuun. Sanon Vieteriä sielukissakseni. Se vaistoaa minua ja minä vaistoan sitä. Se makaa mielellään mahani päällä, hyvinä ja huonoina päivinä.