Jouluolo

Minulla on ollut vaikeaa juhlapyhinä (joulu vappu juhannus...). Vaikeus on henkistä epävarmuutta siitä, saako ja voiko olla tyytyväinen omassa olossaan ja tavassaan viettää juhlaa. Olisiko pitänyt tehdä enemmän, lähteä jonnekin, ostaa sittenkin se hyllyyn jäänyt kauppatavara? Ja pitäisi varmaan tuntuakin jotenkin toiselta. Kaikilla muilla on varmaan hauskempaa, juhlavampaa, henkevämpää tekemistä ja olemista kuin minulla. Voi kun loppuisi jo - paitsi sitten pyhien jälkeen kumminkin joku kysyy: Mitäs teit pyhinä? Ja vastaan: En mä mitään.

Nyt tuulee hyvältä suunnalta. Eilisestä huolimatta on hyvä olla. Kolmas joulu tässä suhteessa saman katon alla. Ensimmäinen oli kamala, toinen hiukan helpompi. Molempina jouluina kumminkin ahdistuin joulusiivoamisesta, jouluruuista, siitä että piti olla miehen kanssa saman katon alla monta päivää kaksin. Tulivat ne samat olot kuin vanhempien luona joulunaikaan: miten paljon on puhumattomia sanoja, miten vähän oikeaa puhetta. Miten tärkeää on se, että ulkoisesti kaikki näyttää olevan hyvin. Miten kaiken pitää sujua tietyn kaavan mukaan. Miten on olemassa juhlapyhien käsikirjoitus, josta ei saa poiketa. Miten minun pitäisi tehdä joulu niin kuin äiti teki - mutta jos teen niin kuin äiti, niin sisäinen ahdistus yltyy ja kaikki ulkoinen siistiys vain korostaa henkistä tukahtumista. Ja miten kaiken aikaa tuntui, että 'pitäisi' olla juhlamielellä, ei saisi ahdistua, ei saisi surra.

Jos olisin niiden aiempien olojen perusteella jotakin isoa päättänyt, niin olisin eronnut. Se eroaminen vain tuntui vielä pahemmalta vaihtoehdolta, sillä olin aivan tarpeeksi ollut parittomana ja oman talouden hallitsijana. Tiesin etten halunnut sitä - mutta tiesin senkin, etten haluaisi raijata mukana omassa parisuhteessa vanhempieni suhteen varjoja.

Terapia on auttanut siinä, että olen saamassa itseäni oman elämän keskiöön. Hirveän pitkään elin niin, että keskiössä oli joku muu kuin minä - se keskiö-ihminen saattoi vaihtua, se oli äiti, isä, ystävä, mieskin saattoi olla. Elin sen mukaan, mitä 'toinen ajattelee'. Ettei se vain pahastuisi. Jos se haluaakin lähteä. Tykkäisköhän se, jos...? Miten se nyt noin teki, senhän pitäisi...?

Muut ovat merkittäviä ihmisiä, toki. Itseni kanssa kumminkin joudun koko ikäni elämään.

Helposti näen muut ihmiset itselleni uhkina. Kuvittelen että he ovat arvostelevia, tuomitsevia, pilkallisia, vähätteleviä. Olen tietyistä asioista lapsuudessa tulkinnut, että äiti inhoaa minua. En ole ollut tarpeeksi fiksukilttiälykäs. Vaikka miten olen ponnistellut, ei äidin asenne ole muuttunut. Se - äidin muuttaminen - on ollut keskiössä, se on ollut missio (ja myös mission impossible). Nyt olen siitä hellittänyt, ainakin osittain.

Jouluina ja muina yhdessä vietettyinä juhla-aikoina on ollut vaikea olla, kun olen mielessäni hakenut todisteita siitä, miten mies suhtautuu minuun. Olen luulotellut, että kuulevan ja lämpimän alla olisi kumminkin armoton kritiikki ja jonkinlainen halveksunta. Ei ihme, että on ollut kireä ja ahdistunut olo, olen mielessäni ollut tuomiolla jatkuvasti!

Armollisuutta, lämpöä, rauhaa jokaiseen jouluun! Alla joulukortti - sen on signeerannut se toinen osa nettiminua, se joka pitää sitä toista blogia (jonne en osaa näitä kirjoittaa, kun sitä lukee niin moni tuttu, höh).