Lisää vanhasta ystävästä, kodista ja työstä

Näytelmä oli loistava ja vanhaan ystävään sain kontaktin pitkästä pitkästä aikaa, kun avomies oli tunnin verran toisaalla.

Hyvä, hyvä.

Sinänsä on kummallista, että alun perin ystävyytemme perustui sille uskolle, että tunnuimme kovin samanlaisilta. Nykyhetkessä sitä samankaltaisuutta ei taida kovin paljon olla. Etenkin molempien puolisot ovat kovin erilaisia (ja kai tästä seuraa, että suhteetkin ovat).

Ystävän mies on paraikaa työttömänä, ja ystävä sanoi, ettei hän ole koko syksynä laittanut ruokaa tai siivonnut, kun mies hoitaa kaiken. Pari vuotta sitten minä olin omassa suhteessa se työtön kotona oleva osapuoli, ja kirjaimellisesti singahtelin seinille, kun olin päivät pitkät kotona omien ajatusteni kanssa. Yritin kyllä tehdä yhtä ja toista kotihommaa, mutta tekemiset kaatuivat usein ahdistukseen ja siihen, että näin elämän jatkuvan samanlaisena loputtomiin: tätä pyykkien pesua, roskien vientiä, imurointia, ruuan laittoa, tiskaamistako meinaisin tehdä loppuikäni? Hetkeksi kun sain jonkin jutun valmiiksi, niin seuraavaksi se oli taas uudestaan edessä. Juuri laitoin ruokaa, se syötiin jo, ei kun huomista ruokaa miettimään. Juuri pyyhin kissanoksennuksen eteisestä, kas nyt joku on mennyt kaatamaan olohuoneesta kukkapurkin, ei kun sitä pyyhimään...

Ei olisi minusta kotiäidiksi tai edes elämään suhteessa niin, että olisin se kaikki kotityöt hoitava osapuoli. Olen onneton organisoija ja järjestyksen pitäjä. En nauti erityisemmin siisteydestä, vaan tykkään kun saa olla vapaasti, jättää sohvan viereen teemukin ja kirjan, kasata luukusta tipahtanutta postia epämääräiseksi läjäksi eteisen pöydälle.

Kun olin kotona työttömänä, oli jatkuvasti huono omatunto siitä, että minun pitäisi ylläpitää järjestystä ja vastata ruoka-, pyykki- yms. huollosta ja sen pitäisi olla minulle tärkeää, mutta oikeasti se on vain sarja velvollisuuksia, jotka tietyssä pisteessä on pakko hoitaa. Kun sohvatyynyllä on kissanoksennusta, otan päällisen pois ja siirrän pyykkikoppaan... kun pöydällä on pari tusinaa irtohilua, niin ne pärjäävät siinä kyllä keskenään, eivät ala haista tai homehtua.

Kai tässä taustalla luuraa taas lapsuus, se että äiti on turhanpäin matonhapsuja ja verhojen poimuja järjestelevä siivousintoilija, joka esim. ahdistui eläimistä, kun ne 'sotkevat' ja ahdistui myös lapsista, kun ne jättävät niin paljon jälkiä olemisestaan, leluja lattialle ja muuta epäjärjestystä. En halua, että oma koti on hengetön, elämätön - eli siisti.