Tatuoinnit

Olen muuttanut mieltäni monesta asiasta. Etenkin niitä kaikkein selvimpiä ja jyrkimpiä mielipiteitä olen muuttanut - ehkä jyrkkä EI on ollut alkujaankin oman itsen vakuuttelua.

Tatuoinneista olin sitä mieltä, että muut voivat niitä kyllä hankkia, minä en. Niitä muidenkin tatuointeja katselin vähän ivallisella silmällä, mietin että mitä tuokin yrittää olla, mukakapinallinen, mukarohkea, laitattanut ihan kuvan ihoonsa, pah.

Sitten puolisko päätti hankkia tatuoinnin. Huomasin että sisälläni pieni teini-minä oli perin juurin ihastunut lopputulokseen (kuva oli tosimakee, värillinen, melko iso). Edelleen kumminkin tatuoinnit olivat 'muiden juttu' ja parille ystävälle sanoin ääneen, etten minä IKINÄ.

Heh ja hih. On se kiva, kun huomaa itse yllättävänsä itsensä.

Viime talvena yks kaks keksin, mihin ja millaisen kuvan haluan (kissan, tietysti). Se ei ollutkaan enää 'muiden juttu', vaan juuri minun juttuni. Ei tarvinnutkaan yrittää olla jotakin tai epäillä oikeasti olevansa nössö, joka vaan koittaa peitellä itseään.

Tatuointi tarkoittaa, että annan itseni koristautua. En olekaan se ämpäriruma piiloutuja, vaan teen itseäni näkyväksi ja pakotan muut katsomaan itseäni. Olen lähtenyt ulos itseni häpeämisestä ja piilottamisesta. Ajoittain minulla on häpeää ja piiloutumista edelleen, mutta ne eivät vallitse minua kokonaan: en aina olekaan se hissu muodottomiin vaatteisiin pukeutunut kroppansa peittävä Meri.

Häissä minulla oli asu, jossa tatuointi näkyi. Pari äidin puoleista sukulaista tuli siitä kyselemään, halusivat tietää, onko se aito ja mitä äiti on tatuoinnista sanonut.

En muuten miettinyt, mitä äiti on mieltä tatuoinnista. Hurja muutos minussa on tässä kohden tapahtunut, sillä aiemmin kun miehen tatuointi oli tuore, katsoin viisaimmaksi pyytää miestä laittamaan käden siteisiin, jottei tatuointi näkyisi ja äiti sitä joutuisi katsomaan ja paheksumaan. Kas, äitiriippuvuus on tosiaankin alkanut hälvetä. Äidin oletetut mielipiteet ja reaktiot eivät enää ohjaa minua.