Minulla on... hevonen!

Oli syntymäpäivä taannoin. Tarvitsisi kai päivittää tämä virallinen vuosipäivä myös blogin kuvaukseen, kun siellä tuota vuosirengasmäärää roikotan. En tunne itseäni vuotta vaille nelikymppiseksi. Toissapäivänä suustani lipesi yhden ihmisen kuvauksessa jotakuinkin tämmöistä: "...nuori, suunnilleen mun ikäinen". Mies muistutti, ettei "mun ikäinen" ole erityisen nuori.

Missä kohden ei enää voi sanoa olevansa nuori? Menikö se nuoruus jo... yli kymmenen vuotta sitten? Mutta enhän minä silloin tuntenut itseäni nuoreksi, olin väsynyt, ikäloppu, harmaa, rätti.

Nyt sain elämäni ensimmäisen hevosen synttärilahjaksi. Se ei syö heinää eikä potki, mutta on iso ja pehmeä ja sen harja ja häntä ovat jotakin jouhimaista ainetta.

Jos ihan tarkkaan itseni asettelen, niin voin istua sen selässä. Kokeilin ratsua heti kun jäin kahden hepan kanssa. Miehen nähden en kehdannut alkaa istuksia ponin päällä. (Voi, pitäisi lopettaa nämä "en kehtaa"-jutut. Ei näissä ole mieltä. Jos mies kehtaa ostaa minulle valtavan pehmolelun, niin minunko pitäisi suhtautua siihen vakavasti ja totisesti... Eikä. )

Tässä kohden sivuhuomautus: meillä on paljon omituisia ja lapsekkaita esineitä, etenkin pehmoja. Lapsuudessa oli yksi musta iso pehmokoira. Ennen pehmokoiraa oli yksi nalle, jota hipelöin niin lujasti, että tuli raukka osin karvattomaksi. Molemmat ovat kai jossakin vanhempien asunnon kaapissa.

Sanoja, asiasanoja, luokkasanoja

Olen muutamaan otteeseen vaihtanut tämän blogin kuvailusanoja blogilistalla. En tiedä, vastaavatko ne mitään muuta kuin omia mielikuviani näistä kirjoituksista.

Luultavasti tänne on eksynyt eräitä lukijoita sanojen seksuaalisuus, ruumiillisuus, sukusalaisuus, toipuminen -sanojen takia.

Ei, täällä ei ole raiskaus-, insesti-, seksipaljastus-, pettämisjuttuja.

Minulla on ongelma siinä, miten kirjoittaa seksuaalisuudesta tai ruumiillisuudesta. On oikeastaan kovin vähän tapahtumia tai tilanteita, joita voisin tähän kirjata. Sukusalaisuudestakin on kovin vähän konkreettista kerrottavaa: on tuffa, jota en ole koskaan tavannut.

Katsoin pari päivää sitten pikkuelokuvan, jonka sivujuonne avasi yhdenlaisen näkökulman. Siinä mies muisteli ensi-ihastusta teini-iässä, ihastus oli ollut molemminpuolinen, murrosikäiset olivat sopineet, että he vielä aikojen päästä joskus tapaisivat. Mies oli vuosia elänyt siinä luulossa, että sovittu tapaaminen vielä toteutuisi. Olisi elokuvan mittainen tarina kertoa, miksi tapaamista ei tullut. Oikea elämä oli kuljettanut miehen ja naisen sivupoluille ja aina vaan etäämmäs toisistaan (etäämmäs myös niistä melko onnellisista nuoruuskuvista).

Elämäni tuntuu kelaantuvan toisin päin. Nuorena ei ollut ketään oikeaa ihastusta. Oli se yksi tyttö, jota ihailin. Oli myös yksi luokan poika. Tietääkseni näillä ihailemillani luokkakavereilla oli lievä romanssi joskus lukiossa. Olin itse ihan sivussa, en osannut olla muuta kuin sivussa.

Tunsin itseni poikkeavaksi. Muut elivät, minä poikkesin - vaikka miten olin koulussa, kuosissa, hyvissä arvosanoissa.

Miten kirjoittaa sivullisuudesta, kun päähenkilöstä väkisinkin tulee keskipiste?

Ikä

En ole ikäiseni näköinen tai oloinen. Olin kymmenen vuotta sitten 'vanhentunut' ja 'vakava'. Valokuvissa olen tuskainen ilme naamalla ja turpea, pukeutunut tätivaatteisiin (en kylläkään jakkupukuun). Minua olisi silloin voinut pitää nelikymppisenä.

Tänään työpaikalla harjoittelijatyttö (alle 20v) hihkaisi 'etkä!', kun kuuli ikäni (37). Samaista harjoittelijaa olen sympannut alusta lähtien, sillä hänessä on jotakin samaa kuin minussa, mutta ilman niitä ahdistuksia ja riittämättömyyttä, jotka minua vaivaavat. Olisin kateellinen, muttei se kannata. Siis jos ja jos ja jos. Jos olisi enemmän rohkaistu ja luotettu, lapsuudessa. Jos olisi kannustettu sen sijaan että kritisoitiin. Jos olisi hyväksytty sen sijaan että tuomittiin. Jos olisi halattu sen sijaan että isällä oli vyöhihna minun varaltani yläkaapissa ja mökillä jouduin joskus metsään hakemaan koivunoksia.

En muista kuin muutaman kerran, kun sain selkääni. Ehkä olen unohtanut tai ehkei niitä kertoja ollut enempää. Se selkäsaunan mahdollisuus roikkui kumminkin ilmassa, jos en ollut kiltisti.

Tänään kahvitauolla kumminkin jutustin sen harjoittelijatytön kanssa siitä miten surkeasti teetä tarjotaan (kahvikupissa tiskilämmintä vettä ja pöydällä valittavana kymmenittäin Liptonin Yellow Labelin pusseja, joita ei vapaaehtoisesti kukaan teetä arvostava juo). Myöhemmin kuljimme tasatahtia portaita alas ja vastaan tuli vanhempi setä, joka meidän kohdalla otti epäkeskon vaihtoaskeleen, muttei kumminkaan kaatunut nenälleen. Harkkari sanoi silloin: 'Olitko niin hämmentynyt tästä naiskauneudesta, ettet meinannut pystyssä pysyä?' Setä tähän: 'Sinähän sen sanoit'.

Harkkari kertoi, miten hän oli samalla viikolla bussissa todistanut pientä episodia. Bussiin oli noussut vanhempi nainen (kuusissakymmenissä), joka viimeisen portaan kohdalla kompastui ja rämähti mahalleen. Kun hän siitä häkeltymättä kasasi itsensä ylös, niin hän sanoi: 'Oli niin komea kuski, että meni jalat alta'.

Aivan kuin aika kulkisi kohdallani toisin päin. Olen nyt lapsenomaisempi kuin joskus teininä tai opiskelijana tai töihin siirtymisen jälkeen. Samanikäiset ystäväni tuntuvat siirtyneen keski-ikään, kun minä olen muuttunut nuoreksi, hyvin nuoreksi. Ajoittain haluaisin itselleni kapoittain itsevarmuutta ja auktoriteettiä - kumpikin puuttuu, sillä tuntuu kuin olisin vasta tutustumassa todelliseen minääni. Ymmärrän paljon enemmän kuin muutama vuosi sitten, mutta se ymmärrys ei ole tuonut varmuutta, vaan tietoisuutta kaiken epävarmuudesta ja muuttuvuudesta.

Hassuinta tässä on se, että tuntemattomat tytöttelevät minua. Parikymppisenä ei tytötelty eikä kolmekymppisenä. Vissiin tämä tyttöys on enempi kiinni fyysisestä koosta kuin iästä. Jos katsoo tarkkaan, minulla on harmaita hiuksia. Paljon.