Humalaisesta nuoresta miehestä, joulukuun pimeydestä ja punaisesta korsetista

Tänään illalla keskustassa kuljin kaupasta kauppaan. Sen lähemmäs shoppaamista en pääse: neljä kauppaa, kaksi tuntia, hame, sukkahousut ja korsetti (noh, ei ihan oikea vaan sellainen kevytversio).

Jos voisin aikamatkailla menneisyyteen vanhan minäni luo kertomaan joulukuun 2007 ostoksista, niin joutuisin naurunalaiseksi. Ne ovat yhtä kaukana vanhasta minusta kuin kuu juustosta. Olin jotakuin yhdeksän, kun minulla oli mielestäni ihan kiva mekko (vihreällä pohjalla pieniä keltapunaisia kukkia). Sen jälkeen lopetin mekkojen pitämisen. En pystynyt pitämään hameita, reidet hinkkasivat ja ihoon tuli punaista rokkoa - ja äidillä oli aina, ikuisesti suora polvipituinen harmaahko puolihame ja ruskeat sukkahousut. En halunnut olla niin kuin äiti.

Ensimmäisen hameen ostin kirpputorilta parilla eurolla muutama vuosi sitten. Se oli farkkukangasta, farkku tuntui turvalliselta, sentään samaa materiaalia oli housuissakin. Ällistyin kun huomasin, etteivät reidet hierrä enää. Ensimmäistä kertaa ikinä! En tiedä, olenko poikkeuksellisen herkkähipiäinen (vai sietävätkö muut lihavat vain paremmin), mutta hierron ja kivistyksen muistan tuntuneen sukkahousujen läpi, ja ne sukkahousut taas nyppääntyivät haaroista. Ennen oli tolkuttoman epämukavaa - mutta ei ole enää.

Vuosina yksi ja kaksi ostin aina valkoiset hiukan mammamalliset rintaliivit. Se oli ostamisen pakkoa - kun kerran oli pakko rintoja jotenkin pukea. Inhosin rintojani. Inhosin sitä että riippumatta niistä mammamallisista liiveistä edessä löllyi, hartioita kivisti ja liivien olkaimet hiersivät ihoa. Miehet kuulemma tykkäsivät isoista rinnoista, mutta minä taas pelkäsin kuollakseni että joku minun rintoihin ihastuisi. Läskinpaloiksi niitä sanoin itsekseni ja ihmettelin, mitä iloa niistä on kenellekään. Raskausarvetkin olivat jo valmiina, valkoisia juomuja kulkee kainaloon päin molemmissa rinnoissa.

Sain raskausarpia murrosiässä, kun lihoin vuodessa liki 20 kiloa. Äiti osasi laittaa ruokaa ja tuputtaa sitä minulle, minä otin vastaan sitä mitä sain.

Ja nyt sitten pyörin eräillä alusvaatetelineillä etsimässä korsettia tai sen tapaista. Olen mieltynyt vaatettamaan itseäni ennen seksiä ja mies tykkää hepeneistä päälläni. Luulen että jos edelleen pitäisin kiinni niistä valkoisista mammamallisista liiveistä, niin seksikin olisi ankeaa.

Ja etsin hametta, yhdestä, toisesta ja kolmannesta kaupasta. Etsin vaatetta, joka saisi minut hyvälle tuulelle, näyttäisi iloiselta, hiukan hipiltä. Hyi minua! Vaatteita tarvitaan jotta vältyttäisiin kylmältä täällä karussa pohjolassa, kaikki muu on turhaa vaan... Löysin sen turhuuden huipentuman, lilasävyisen ornamenttikuvioidun samettihameen, jonka kellohelmassa on hursutylliä. Se huusi tangosta minulle: Osta minut, osta minut...

Sukkahousujen ostaminen oli näistä kolmesta yksinkertaisin osa.

Kun kanniskelin ostoksia muovikassissa bussipysäkille, minua hymyilytti. Hymyilytti, miten en ollut tiennyt etsiväni juuri sitä hametta - ennen kuin löysin sen - ja hymyilytti, miten hauska olisi pukea se korsetti ylle. Sivulta takaa huikkasi tässä vaiheessa hiukan humalainen nuori mies: Hei saako sanoa, sinä näytät kauniilta.
Jaa. Kiitos. (Minusta tuntemattomien huomio on hölmistyttävää, hyvässä ja pahassa. Jatkoin kohti sitä pysäkkiä, en vilkuillut, tuliko nuori mies perässä. Tulihan se.)
En mää sua seuraa, mää vaan menen samaan suuntaan.
Aha.
-- (Voi elämä, miten päädynkin näihin sananvaihtoihin tuntemattomien kanssa! Ei paha tyyppi, mutta tässä joulukuun pimeydessä, plus kolmen asteen lämmössä ja vesisateessa, en viitsi mitään, en viitsi olla tyly enkä viitsi olla vitsikäskään. Vaan etpäs tiedä mitä minulla on kassissa!)--
Voinkohan mää kävellä sun ohitte? Mää äsken mietin, että kehtaanko mää mennä sun ohi.
Voit sää mennä, mene ny vaan.
-- (Siinä se nyt meni. Varmaan parin promillen kännissä. Hyvä oli kun meni, en olisi halunnut samalla pysäkillä seisoskella.)--

Vaan miten noita 'näytät kauniilta' -heittoja (kännisiä, mutta kumminkin) tulee nyt? En minä niitä enää tarvitse! Silloin kymmenen vuotta sitten olisin tarvinnut, kun omasta mielestäni olin lähinnä Aune-tätin tyhmempi vastine ja olisi ollut parempi panna ämpäri päähän kuin kulkea naama kaikkien nähtävänä.