Hulluus

Rakastan miestä monesta syystä. Yksi niistä on kyky nauraa itselle ja kipeille asioille. Kun eilen jupisin työterveystarkastuksen esitietolomakkeen mahdottomuutta (Täällä luetellaan kaikki mahdolliset vaivat, äh!), niin mies sanoi: Kysytäänkö siellä: Oletteko hullu? Miten hullu olette?

Jokin mittari luokittelee minut ja miehen ainakin varttihulluiksi. Mies on käynyt Kelan terapiassa kaksi vuotta ja minä käyn omaani parhaillaan. Molemmilla on kokemusta mielialalääkkeistä - noin toisilla treffeillämme vertailimme innolla kokemuksia yhdestä ns. uuden polven masennuslääkkeestä.

Oli aika, jolloin kuvittelin, etteivät hulluudet liity meidän sukuun millään lailla. Siinä vaiheessa kun itse sairastuin, loukkaannuin äidin reaktiosta. Hän ainakin puheen tasolla kielsi koko asian, tiputteli fraaseja: Koit ny vaan tehrä tyäs. Semmost se o, töitte tekemine. Täytyy kai sun tyäs tehrä.

Kului muutama vuosi ja isäni päätti avautua. Olin kävelyllä hänen kanssaan, melkein tutiseva einsteintukkainen mies, ikää 80, järki vielä kohtuullisesti tallella. Isä kaarteli ja kierteli ensin, sanoi että hänen mielestään äidin olisi kuulunut puhua, mutta äiti ei sitten taidakaan puhua. Se mistä äiti ei tainnut puhua oli äidin oma isä. Itsekseni olin päätellyt, että äidin isään liittyy jotakin kiellettyä. Lapsuudessa minulle opetettiin sana isoisä, se oli 'tuffa'. Tuffa oli yhtä kuin äidin isä, se toinen tuffa oli jo kuollut.

Mutta sitten kerrottiin, ettei tämä tuffa olekaan äidin isä, vaan äidin isäpuoli.
Oikea tuffa, mitä sille on tapahtunut?
Oikea tuffa on kuollut.
Milloin?
Vuosikymmenet sitten, silloin kun äiti oli kahden vanha.
Mihin se kuoli?
Ei sitä köyhien taureista kukkaan selvää ota.
Ei vai?
Ei sitä lapsil kerrottu.

Tuo oli virallinen meidän perheen totuus. Se rakoili, kun äidin veli teki sukututkimusta ja kirjasi näkyviin, että äidin isä olikin elänyt vuoteen 1976 asti.

Sota-aikaan äidin äidille ja isälle oli myönnetty avioero, ja siihen maailmanaikaan eroaminen oli harvinaista. Kuvittelin, että toinen totuus johtui pettämisestä, jostakin toisesta naisesta ja uudesta perheestä.

Isä kertoi äidin isästä sen mitä tiesi minulle kolmisen vuotta sitten. Äidin isä oli ollut pienikokoinen, loistavan älykäs mies (isä sanoi nähneensä kiertokoulun todistuksen, kaikki numerot kymppejä). Kun äiti oli kaksi vuotta ja äidin veli vuoden (tämä oli 1930-lukua), niin tämä pienikokoinen älykäs isä tuli hulluksi ja vietiin naapurikunnan mielisairaalaan. Minun isäni kohtasi hänet siellä (isä oli nuorena miehenä mielisairaalassa lämmittäjänä).

No millanen se oli?
Hiljanen mies. Pieni. Rauhallinen. En mää tiedä, mikä sitä vaivasi. Se päästettiin pois monen vuoden jälkeen, muttei se pärjänny yksin. Se asu kunnalliskodissa sitte siihen asti kun kuoli.

Siinä se tiivistetysti. Lisärönsyinä isä pohti sitä, ettei hän ollut vaimonsa kanssa koskaan isästä puhunut, siitäkään että oli tämän pienen hiljaisen miehen mielisairaalassa tavannut. Se puhumatta oleminen oli hänestä jotenkin outoa - oli heidänkin suvussa ainakin yksi hullu, se oli olemassa hulluudestaan huolimatta ja sitä kävi suku sairaalassa katsomassa. Minun tuffa oli sairastumisen jälkeen pyyhkiytynyt pois suvusta tai ollut olemassa vain kielteisessä mielessä. Äidin sisarpuolet vissiin haukkuivat äitiä hullun lapseksi ja pitivät itseään parempana. Isän mukaan äidin suvussa sama tauti on miespuolisilla jotenkin periytynytkin, yksi äidin isän veljistä (äidin eno siis) ei hulluudeltaan kyennyt töissä käymään ja lapselleen on käynyt samoin. Niin että kyllä kuulemma isää jännitti, tuleeko minusta ihminen lainkaan.

Nyt enää ei tunnu oikein miltään, kun ajattelen tätä äidin isää. Alussa olin vihainen ja surullinen siitä, etten ole koko ihmistä nähnyt, vaikka hän on ollut olemassa ja kohtuullisen lähellä (naapurikunnassa) elämäni ensimmäiset kuusi vuotta. En tiedä, tiesikö hän itse, että hänellä on lapsenlapsi. Minulle ei ole annettu mahdollisuutta tutustua häneen.

Vasta äidin isän jälkeen tajusin, miksi jotkut asiat meidän perheessä ovat niin järjettömän vaikeita. Miksi on ollut kiellettyjä kysymyksiä ja omituisia selityksiä. On edelleenkin. Joku viisas on sanonut, että kaikki onnettomat perheet ovat onnettomia omalla tavallaan. Meillä tuo tuffa on iso osa onnettomuutta.