Taidetta makuuhuoneen seinältä

Tämä maalaus - jäljennöksenä ja taidemuseon näyttelytekstillä varustettuna - on muutosta alkaen ollut nuppineuloilla kiinnitettynä makuuhuoneeni seinällä.

Se (siis Iba N'Diayen Jazz in Manhattan, 1984), on löytynyt joskus 90-luvun alussa museokaupasta Tampereella. Värit ovat lähempänä oranssia ja keltaista kuin tuossa kuvassa. Muistan että juliste maksoi naurettavan vähän (kympin markoissa?). Varsinainen Ndiayen näyttely oli silloin jo ohi, kuva taas on täältä.

Maalaus on kulkenut mukanani rullalla muutosta toiseen ja kolmanteen. Ensin se matkasi Jyväskylään, jossa se oli kolmessa osoitteessa. Sitten Hattulaan, Hattulasta Kankaanpäähän, Kankaanpäästä Orivedelle, Orivedeltä taas Tampereelle. Tämä on Tampere-ajan neljäs koti. Muut saman aikakauden taidejulisteet ovat päätyneet roskiin tai kaapin pohjalle, Jazz on seinällä, kulmista taittuneena ja rei'itettynä ja tahraisena. Siinä yhdistyy kaksi olennaista, tai kolmekin: värit, musiikki ja rytmi.

Hassua. Olen totisen rytmitajuton - en osaa tanssia tai muuta rytmillistä liikuntaa. Silti ihastelen musiikin rytmejä ja etsin rytmiä itse. Kävelen mieluusti yksin, sillä silloin pääsen oman liikkeen rytmiin. Kielestä etsin sanojen, lauseiden ja virkkeiden rytmiä. Kutomisessakin on rytmi: kun hain mallia viimeisimpään käsityöväkerrykseen, ihastuin tietyn kuvion rytmiin. Se tuntui käsissä hyvältä, aivan kuin olisi soittanut.

Erinäisiä kertoja on pitänyt googlata Iba N'Diaye, taiteilija, jonka teokset tuota yhtä lukuun ottamatta ovat minulle tuntemattomia. Tänään googlasin - Iba N'Diaye oli ranskalais-senegalilainen taidemaalari. Hän kuoli tänä syksynä.

Katse

Ajauduin miettimään ulkonäköä (vielä tunti aikaa ennen työvuoron alkua, siis tunti aikaa kehitellä henkevä synteesi).

Harmi ettemme osaa aikamatkailla. Haluaisin aikamatkailla sadan tai kahdensadan vuoden päähän ja tarkistaa, miten ihmiset silloin suhtautuivat ulkonäköön. Oliko heillä mittataulukoita "normaalille" vartalolle ja muita taulukoita "epänormaalille". Tuijottivatko he itseään kokovartalopeilistä ja näkivät kenties muhkuroita väärissä paikoissa. Kauhistelivatko he ryppyjään. Rasvasivatko ihoaan. Mallasivatko yhtä, toista ja kolmatta vaatetta ylleen epävarmoina siitä, mikä antaisi parhaan vaikutelman.

Valokuvakoneen keksimisen jälkeen on tullut entistä tärkeämmäksi se, miltä asiat näyttävät. Ja tietysti kaiken ja kaikkien pitäisi näyttää "hyviltä" - hyvän määritelmästä taas riidellään loputtomasti. Juuri nyt ylivoimainen "hyvän" määritelmä ihmisruumiin suhteen liittyy nuoruuteen ja voimaan. "Hyvää" on kaikki rypytön, lihaksikas, hoikka, kimmoisa.

Harmi etten voi kurkistaa elämäni vaihtoehtoisiin todellisuuksiin. Haluaisin tietää, miten paljon paino ja lihavuus on ollut vaikuttamassa kokemuksiini ruumiista. Lapsena, nuorena ja aikuisenakin olen tuntenut itseni rumaksi ja vastenmieliseksi - jos olisin ollut normipainoinen, niin olisiko tunteeni silti ollut sama? Olisiko rumuus vain selittynyt toisin - olisiko se ollut riippuvaista jostakin muusta ominaisuudestani - vaikkapa likinäöstä tai ihostani, jossa on paljon luomia, kasvoissanikin on isoja luomia?

Olen ollut herkkä aistimaan muiden ihmisten hyväksyvää tai paheksuvaa katsetta. Paheksuva katse on kenties johtunut aivan muista syistä kuin siitä, miltä minä olen näyttänyt, mutta olen käsittänyt sen itsestäni johtuvaksi, omaksi viakseni.

Äidillä on ollut paheksuva katse. Kun olin alakoululainen, hän ompeli vaatteeni. Se paheksuva katse näkyi etenkin kun sovitin puolivalmiita vaatteita. Piti seisoa hiljaa ja liikkumatta, muuten nuppineulat putoilivat tai pistelivät ihoa. Piti toivoa, että se viimeksi sovitettu sopisi samoin vielä seuraavallakin kerrallakin. Piti sitten lopuksi, kun kaikki oli valmista, seistä peilin edessä uudessa vaatteessa äidin katseen alla - ja äiti arvosteli (todellisuudessa hän taisi olla tyytymätön ompelemaansa vaatteeseen, minusta tuntui että vika oli minussa).

En usko, että ne arvostelevat ja paheksuvat katseet olisivat muuttuneet toisiksi, jos olisin ollut ei-pullea ei-kömpelö Meri. Äidin tyytymättömyys oli peräisin hänestä itsestään. Ei se ollut riippuvaista siitä, mitä hän katsoi. Tyytymättömyys oli äidillä tapa suhtautua asioihin. Kaikesta voi aina löytää vikaa, myös tyttärestä.

Hyväksyvänkin katseen olen kokenut. Luultavasti olen kohdannut sen monta kertaa, mutta yksi kerta on erityisen merkityksekäs. Silloin tapasin ensimmäistä kertaa tulevan puolisoni. Koko iltana ei puhuttu ääneen mitään rumuudesta, kauneudesta, hyväksymisestä, arvostelusta. Kun tulin kotiin ja riisuin talvitakkia eteisen peilin edessä, tunsin itseni kauniiksi.

Tajusin etten ollut koskaan ennen tuntenut itseäni kauniiksi, olin tuntenut olevani ruma. Havainto tuli vasta muutoksen kautta - en aiemmin ollut tietoisesti päivästä toiseen ajatellut "ruma oon ruma oon ruma oon", silti rumuus oli ollut minulle totta. Totuuteni oli muuttunut.

Ruumis, rumuus, kauneus

Pitkään yritin unohtaa kokonaan ruumiin olemassaolon. En tehnyt sitä tarkoituksella, mutta suhde tähän lihaan ja ihoon oli nolostuttava ja kiusaannuttava. Oli helpompi sivuuttaa koko juttu.

Olen tottunut siihen, että ruumis pettää. Se pettää järjestämällä epäsopivia kuukautisvuotoja, jättämällä telinevoimistelutunnilla hevosen viereen, kamppaamalla jalat alta juuri kun olen lähdössä lentoon.

Vaikka miten olisin älyllä loistanut, niin ruumis kyllä muisti muistuttaa, minne kuuluin: navetanhajuun, pois silmistä. Ei pitänyt yritääkään olla liian hieno, haju kumminkin seurasi.

Yläasteella pari tyttöä kulki perässäni välitunneilla huutamassa, että haisen. Varmaan haisinkin, teinihieltä ja hormoneilta. Sauna oli kerran viikossa, kylpyammeen viemäri ei kunnolla vetänyt, ja lattia lainehti, kun amme tyhjeni vedestä.

Murrosiän nuhjuinen epävarmuus jäi minuun. En päässyt siitä itse irti, ja olin liian arka hakeutumaan sellaiseen seuraan, jossa olisin saanut kehua tai rohkaisua muusta kuin (koulu)fiksuudesta. Jälkikäteen olen kaivannut sitä, olisikin ollut jokin teini-ihastus onnellisten tähtien alla, olisikin joku sanonut minua kauniiksi. Kenties olisin säästynyt uppoamasta itseinhoon.

Viime syksyinen hääjuhla oli tavallaan vastalääkettä kaikelle menneelle. Kukaan ei moisia kemuja odottanut eikä niiden perään kysellyt, me halusimme ne järjestää. Ja minä halusin pukeutua diivaksi - omasta vapaasta tahdosta, ei siksi että 'pitää' tai 'kuuluu'. Minulla oli aniliininpunainen iltapuku, elämäni ensimmäinen iltapuku (ei, ne eivät olleet kirkkohäät). Jos olisin vuosia aiemmin nähnyt oman itseni siinä asussa, olisin pitänyt sitä huijauksena, valheena. En olisi uskonut, että se on mahdollista.

Edelleen on 'mahdottomia' asioita, sellaisia, joita haluaisin, mutta joiden toteutumiseen en usko. Haluaisin kirjoittaa romaanin. Joskus melkein olen halunnut lapsen, mutta sen halun kohdalla en osaa erottaa, onko haluni vain muunnelma teemasta 'kaikkien naisten pitäisi haluta lasta, kyllähän sinäkin haluat'. Haluaisin osata sellaista pientä arkipäiväistä halailua ja koskettelua luontevasti, ahdistumatta. (Äh, ehkä se ei vain minulle ole luontevaa?) Haluaisin vielä joskus näytellä, vaikka kesäteatterin lavalla tai jossakin puhtaasti harjoitusjutussa, mutta kumminkin.