jos ja jos ja jos

Sunnuntaina ystävän kanssa kahvilla kaupungilla.

Puhuttiin siitä, miten hallitsematonta eläminen on - ja miten sitten kumminkin annetaan ymmärtää, että voisi hallita (elämää, terveyttä, parisuhdetta). Ystävä on himpun minua nuorempi, hänellä on reuma, jota tällä hetkellä lääkitään sytostaateilla. Hän sanoo antaneensa vasta hiljan itselleen anteeksi sen, ettei saanutkaan pidettyä tautia kurissa elämäntavoilla. Vaikka hän miten söi terveellisesti, liikkui, venytteli, noudatti kaikkia saamiaan ohjeita (ja vielä muutamaa omaansakin), hän ei parantunut. Ja sairastaminen tuntui rankaisulta, merkiltä, ettei olekaan tehnyt tarpeeksi tai hyvin tai edes riittävästi.

Kaikki hallitseminen syntyy lopulta pelosta, siitä pelosta, että kuvittelee asioiden (elämän, terveyden, suhteen) muuttuvan kestämättömäksi.

Pelottaa (jos ja jos ja jos) jos ne minun silmäoireeni ovatkin niitä, jotka etenevät ja sokeuttavat. Vanhuuden kuvitelmissani haluaisin säilyttää kaikki aistini edes jotenkin toimivina.

Eroamisesta luulisin selviäväni. Paitsi (jos ja jos ja jos) jos eroon yhdistyisi muutakin kuin ero. Jos puolisko päättäisi erota mennäkseen yhteen jonkun toisen kanssa ja hankkisi sen toisen kanssa lapsia, niin ketju tuntuu ajatuksena sietämättömältä. Meidän lapsikeskustelut ovat pelkistettyinä minun "ehkä" lapsille ja puolison "ei" lapsille. Puoliskon "ei" on pätenyt 40 vuoteen asti tässä ja hänen aikaisemmissa suhteissaan, minulla "ehkä" on ajatusleikki, joka ei vaadi toteuttamista. Mutta se ajatusleikki on kumminkin olemassa - minun mielessäni. Puoliso on "ei"-lauseellaan rajannut todellisuutta meidän molempien puolesta. Minulla on vain yksi elämä, joten tästä saan yhden rajan... Mutta olisi aika sietämätöntä, jos raja paljastuisikin myöhemmin vain sumeaksi toisen mielen oikuksi. Nyt lasten haluamattomuus (tai omalla kohdallani liian laimea haluaminen) yhdistää meitä ja erottaa meidät isosta osasta ikäisiämme lapsettomia pareja. Mies loikkaisi toiseen leiriin, jos hän haluaisikin lapsia.

Heh. Kaikesta huolimatta (tai juuri noista jos-lauseista johtuen) on ollut hyviä hetkiä. Näen juuri nyt oikein hyvin ja puolisko on tuossa lähellä

Vapaaehtoisen lapsettomuuden valinnasta

Jonain hetkenä eilen tunsin huimaavaa vapautta. Se häipyi ja katosi, mutta ajatuskulku on vielä melkein tavoitettavissa.

Tähän viimeisimpään vuoteen asti lasten saaminen tuntui minusta mahdottomalta. Ajatus lapsesta herätti pakokauhua. Sellaisen järjettömän tunnetilan luulen löytyvän taustalta näissä median kauhutarinoissa löytövauvoista.

Joskus alkusyksystä kävin Kiasmassa Notkea katu -näyttelyssä. En muista siitä mitään muuta kuin Ann-Sofi Sidénenin In Passing - videoinstallation. Siinä nainen jättää babyklappe-luukkuun vauvan, sairaalassa kuuluu hälytys, henkilökunta juoksee paikalle, vauvaa punnitaan, mitataan, käännellään, tarkastellaan. Istuin videokuvien keskellä penkillä ja itkin. Yritin itkeä sillä lailla hillitysti, että kukaan ohikulkija tai samaa työtä katsova ei olisi huomannut, mutta en kyllä osannut lopettaa itkemistä, kun kerran olin aloittanut. (Loppuihan se myöhemmin, kun siirryin seuraavaan huoneeseen.)

Jostakin tuli mieleeni lause: Aina on sylejä, joihin voi pudota.

Se babyklappen luukku oli syli, metallinen mutta suojeleva. Omanlaisensa babyklappe on ollut se keskoskaappi, josta en muista mitään. Ja äidin syli, jota sitäkään en muista. Ja eräät muut tärkeät ihmiset ovat henkisiä sylejä - heidät voin sentään muistaa.

Huimaava vapaus tuli siitä ajatuksesta, että vaikka haluaisinkin jossain määrin lasta, ei minulla ole mitään pakkoa tai velvollisuutta lapsen hankintaa yrittää.

Nyt minulla on ensimmäistä kertaa mahdollisuus olla vapaaehtoisesti lapseton. Aiemmin olen ollut lapseton pakosta. Omien lasten saamiseen liittyvät tunteet ovat olleet niin ahdistavia, etten ole tehnyt valintaa lapsettomuuden ja lasten saamisen välillä. Lasten saaminen ei ole ollut vaihtoehto, korkeintaan se on ollut jotain, johon olen pelännyt joutuvani pakotetuksi.

On hienoa, että pakotuksen pelko on väistynyt. Olen vihdoinkin tajunnut, että minä saan tehdä oman valinnan. Tietysti päätöksillä on seurauksensa, mutta seurauksena ei ole se, että minua "rangaistaisiin", kun poikkean ruodusta tekemällä toisin kuin kuuluu. Voin lakata syyllistämistä itseäni ja moittimasta itseäni siitä, etten yritä tarpeeksi. Että olisin pelkuri tai laiska tai itsekäs tai saamaton. Saan olla oma itseni - ei se lapsettomuus minua huononna.

Anna ajatukselle pikkusormi...

Voi hyvää päivää tätä päätä. Piti mennä hankkimaan ainakin yhden vuorokauden unettomuus ja parin ajatusmylly, ihan vaan koska muutakaan tekemistä ei ollut.

Pukkasin jo ajatukset ilmoille tuolla, joten en taida enää jaksaa vääntää tähän tiivistelmää.

Sitä myllyn käynnistänyttä ajatusta en ole tainnut näkyviin kirjoittaa. Se on tyyppiä "murehdin ennakolta asioita, joita on mahdoton tietää".

Siis: miten voisin varmistua siitä, etten esim. kymmenen vuoden kuluttua haikaile oman jälkikasvun perään ja olekin sitä mieltä, että oli virhe olla yrittämättä lisääntymistä?

Ei tuohon kysymykseen ole vastausta. Haluan taas mahdottomia. Ei ole olemassa mitään tunnemankelia, jonka läpi veivaamalla tuloksena olisi silkoisia ja huolella laskostuneita tunteita, juuri niitä mitä halusinkin.

Itsekseni pelkään tylsistymistä, elämän kapeutumista ja kaunaisuutta. Mutta kai nuo kolme kamaluutta voivat hiipiä elämään ihan ilman lapsia (tai lasten kanssa). Pitäisi vain osata luottaa. Ja osata olla kaunoittumatta.

Lapsettomuus on aika ehdoton asia miehen takia. Mies ei millään lailla edes harkitse lapsia, sillä hän ei siedä sitä mahdollisuutta, että lapsi myöhemmin elämässään sairastuisi alkoholismiin (niin kuin mies itse, miehen veli, miehen isä, miehen äidin veli, miehen äidin veljen poika... lista on aika loputon ja vakuuttava, osa on kuollut tautiinsa ja osa on hengissä mutta pää reikäjuustona).

En osaa kumota miehen logiikkaa, joka perustuu omaan kokemukseen. En minä tiedä alkoholismista kuin välillisesti ja etäältä. Ei minulla ole pokkaa mennä sanomaan, että mehän hoitaisimme sen lapsen (tai lapset) sukupuolesta riippumatta niin taidolla ja suojeluksessa, että geneettiset heikkoudet jäisivät piileviksi.

Se että ensinnäkin löytäisin itsestäni palavan halun saada lapsia ja sitten vielä lähtisin toteuttamaan tuota halua (eli etsisin lapsille jonkun muun biologisen isän kuin puolisoni), on ihan silkkaa scifiä. Omat lapsiajatukseni ovat niin häilyviä ja epämääräisiä, että niiden varaan ei rakenneta projektia, jossa etsitään mies, laittaudutaan raskaaksi ja siinä ohessa vielä sovitetaan monimutkaiset sosiaaliset velvoitteet ja vastuut kohdalleen.

Niin ja jos joku nyt ihmettelee, miten ihmeessä olen päätynyt naimisiin sellaisen miehen kanssa, joka ei halua lapsia, niin... en minä ole halunnut lapsia. En viime vuonna, edellisenä tai viisi vuotta sitten. En koko ikänäni. Nyt viimeisimmän vuoden aikana on tullut lievä hiljainen ehkä. Sitä ehkää ei voi liian tarkkaan kuunnella, sillä en osaa elää sen mukaan. Olisi ehkä tullut aikaisemmin, vaikka kymmenen vuotta sitten, niin olisin ehtinyt varautua. Nyt tulisi vähän liian kiire.

Heittäydyin spontaaniksi

Jotkin asiat voivat pyöriä mielessäni vuosikausia, ja en vaan saa tehtyä sitä ratkaisevaa siirtoa. Sitten yks kaks huomaan vain tekeväni - enkä ole tekemistä ennen eritysemmin harkinnut.

Joskus minustakin irtoaa hiukan spontaaniutta.

Olen ties miten monta vuotta ollut itsessäni kovin sitä mieltä, että World Visionin kummilapsitoiminta on hirveän hyvä juttu.

Noh, sama pätee kovin moneen hyväntekeväisyysjärjestöön. Ostaako toiminnassa vain omaatuntoa puhtaaksi? Häiritseekö paikallista elämää tavalla, joka ei sitten kumminkaan ole hyvä? Eikös ole vähän teennäistä kirjoitella kirjeitä jollekin tuntemattomalle lapselle maailman toiselle puolen?

Minkä tahansa hyvän toiminnan voi kyseenalaistaa miettimällä, kannattaako se aivan varmasti ja joka tilanteessa. Tai pohtimalla, tiedetäänkö sen seuraukset ennakolta (No ei tiedetä! Koskaan ei voi tulevaa tietää...). Tai leimaamalla omat motiivinsa jollain tapaa vääriksi (jos lopputulos on sama, niin onko väliä sillä, tekeekö jotakin pyyteettömästi vai esim. oman mielenrauhan takia?)

Tein äsken kummilapsisopimuksen. Hän on Intiassa, tyttö, 11v. Mitään muuta hänestä en tiedä. Ei ole tarviskaan, toistaiseksi.

Uutispuuroa

Lähimenneisyydessä on muutaman vuoden jakso, jolloin en lukenut sanomalehtiä (en verkkosivujakaan). Ylen puoli yhdeksän uutiset saatoin katsoa, siinä kaikki. Tuntui että uutiset ahdistavat liikaa, vahvistavat minussa sitä uskoa, että maailma on paha ja jokaista pitää epäillä ja kuka tahansa koska tahansa voi tavalla tai toisella tuhota - ja tuhoamista monesti vielä pidetään hyväksyttävänä ja oikeana.

Mediaboikotti alkoi väljetä pari vuotta sitten. Viime syksynä tilasin kotiin Hesarin viikonlopputilauksen. (Jokapäivätilausta en kyllä tee... Tilaamattomuuteen on muitakin syitä kuin ahdistus; viikon lehtien paperimäärä on aika tolkuton, on ekologisesti älytöntä tilata kotiin lehteä jota molemmat voimme lukea työmaalla mielin määrin, meidän tapamme ylläpitää järjestystä on melko suuripiirteinen, joten äkkiä täällä kotona olisi vanhojen sanomalehtien hautausmaa...)

Mutta niistä uutisista ja uutisten ahdistuksesta. Vieläkin tunnistan sen ahdistuksen tietyistä uutisista. Viimeksi olo heräsi, kun uutisoitiin ylitorniolaisesta vanhuksesta, joka oli ensin tappanut aikuiset kehitysvammaiset tyttärensä, sitten vuodeosastolla maanneen vaimonsa ja lopulta itsensä. Jonain joutilaana hetkenä töissä pyörin (ahdistuksen maksimointitarkoituksissa, ilmeisesti) Hesarin keskustelussa, jossa kovin ymmärrettiin miehen tekoja ja osoiteltiin sosiaalitoimea sormella. Kertoilipa joku isompaa tietoa omaava siitäkin, miten miehen kehitysvammaiset lapset olivat määränsä verran elämässä jo kärsineet, raukat. (Hm, millä oikeudella ja ylemmyydentunnolla ns. terve määrittelee vammaisen elämän kärsimykseksi? Jos vamma ei aiheuta fyysistä kipua ja on syntymästä asti ollut olemassa, niin kokeeko ihminen silloin kärsimystä? Kärsiikö vaikkapa syntymäsokea näön puutteesta - voiko kaivata jotakin, jota koskaan ei ole ollutkaan?)

Laajennetut itsemurhat ovat hirveitä. Jollain lailla ymmärrän itsemurhan - kun mieli on tarpeeksi lukossa, alkaa elämän lopettaminen tuntua varteenotettavalta tavalta ottaa vastuu omasta itsestä. Sitä en ymmärrä, että itsensä murhaaja ottaa itselleen vallan päättää muidenkin ihmisten elämästä. Se on Jumalan leikkimistä, äärimmäistä vallankäyttöä. Jos näkee lähi-ihmiset niin avuttomina ja omasta itsestä riippuvaisina, ettei heidän elämänsä voisi jatkua oman kuoleman jälkeen, niin oman itsen ja muiden ihmisten rajat ovat täysin sekaisin - ja se taas on sairautta.

Minusta asia ei muutu yhtään ylevämmäksi siitä, että surmaaja ja surmatut ovat iäkkätä. Päinvastoin. Jos on elänyt tällä pallolla vuosikymmeniä eikä silti osaa ratkaista ongelmia muuten kuin tuhoamalla, niin elämässä on edennyt aika vähän. Ihan pieni lapsikin osaa raivota ja hajottaa hiekkakakkunsa lapiolla tai lyödä hiekkalaatikon muita leikkijöitä lapiolla päähän.

On jollain tapaa perin juurin kyvytöntä, jos liki 90-vuotias ei näe muuta vaihtoehtoa kuin 50-vuotiaitten lastensa surmaamisen. Koko lapsen syntymän jälkeinen elämä on elämää kohdun ulkopuolella, silloin opetellaan elämään omaa elämää - elämää jossa vanhemmat eivät enää huolehdi lapsesta. Jos lapsen on aikuisena mahdotonta kokonaan huolehtiä itsestään, niin silloin huolehtijoita pitää löytyä muista kuin vanhemmista.

Oikeasti sietäisi osoittaa kiväärillä loputtoman äidin(ja isän)rakkauden ideaalia, jossa vanhemmat huolehtivat lapsistaan viimeiseen asti. Yksikään vanhempi ei elä ikuisesti. Miten paljon niitä on, vanhempia jotka uhrautuvat ja pitävät kiinni lapsistaan, lapsia jotka ovat alusta loppuun riippuvaisia vanhemmistaan?

Eläimistä ja ihmisistä

Pidän eläimistä enemmän kuin ihmisistä.

Kai se viisi kissaa jotakin minusta kertoo.

Eläimen kanssa riittää tietty säännöllisyys ja ruoka ja hoiva. Ihmislapsen kanssa sotkeentuu niin kovin paljon muuhunkin. Kuten nyt vaikka siihen, että vanhempi on peili lapselleen. Jos peili on vino, niin vinoon menee lapsikin, vääjäämättä.

Niin, tässä se lapsi, joka huomasi etteivät vanhemmat tunnista omaa suuttumustaan eivätkä kestä vihanilmauksia. En vieläkään tule toimeen vihan tunteitteni kanssa (Pitää suojella äitiä ja isää, pitää olla suuttumatta ja suututtamatta, ei ole oikein olla suuttunut, pitää olla kiltti).

En uskalla olla suuttunut kuin ihan muutamalle ihmiselle, miehelle, noin kahdelle ystävälleni ja terapeutille. Kaikkien muiden kanssa kiukku jää jonnekin sisuksiini, joskus se piiloutuu minultakin niin etten huomaa sitä. Hymyilen vaan. Suuttumisen tai kiukun ilmaiseminen on pelottavaa. Voin olla äreä ja marista ja huokailla tyytymättömänä, mutta vihainen en osaa olla. Se vaatisi niin paljon uskallusta.

Unohdan kaiken, kun katselen pentua tai niitä neljää muuta. Noin yleensä ja keskimäärin mieleni vaeltelee sinne tänne ja etenkin stressiaikoina ne stressaavat asiat kelautuvat ajatuksissa eestaas. Kissat ovat zeniä. Puhdasta olemista.

Kissojen koskettaminen on helppoa. Ihmisen kanssa menen lukkoon. Vaivaudun itsestäni, läheisyyden tarpeestani. Ihmettelen miten lähestyä, miten olla liki, miten taas lähteä pois. Jäykistyn, torjun, välttelen. Se mikä ei ole ollut tapana lapsuudessa ei ole tapana vieläkään, vaikka haluaisin vapaaksi ja omaksi itsekseni.

Kissalapsista ja muusta

Uuden tulokkaan kuvia keikkuu nyt Flickrissä.

Ennen pentua kirjoitin kaikesta siitä, mikä tulee tielle kun mietin omia lapsia. Pitäisihän sitä vain luottaa, jos lapsia haluaa - mitenkään ei etukäteen voi ennakoida lapsen syntymän jälkeistä todellisuutta (niin kuin ei muutakaan todellisuutta).

Tässä kai se isoin kynnys on: en halua tarpeeksi lasta tai lapsia. Näen uhat ja epäonnistumisen mahdollisuudet isompina kuin kaiken sen hyvän, mitä lapsen myötä tulisi. Ei minun tällä hetkellä tarvitse vakavissani miettiä raskautta. Kunhan ajatusleikittelen. Puhutaan biologisesta kellosta, joka jossakin naisen sisuksissa raksuttaa. Taidan olla aika kuuro, kun en kuule sitä tämän isommin.

Kissat ovat meillä jonkinlainen helpompi versio lapsista. Voi hoivata ja helliä, mutta ei tarvitse hoivata 24/7.

Lapset, lapset

Haa, puhuimme lapsista puoliskon kanssa tänään.

Mies totesi, että meidän tuloilla (siis sellaiset 1500 € käteen kuussa) elää ihan hyvin kaksi aikuista, mutta lasten kanssa olisi kituuttamista.

Minä sanoin, ettei se rahanpuute mitään... Vaan aikataulut! En mitenkään päin osaa nähdä itseäni auvoisana kotiäitinä. Mutta jos menisin äitiysloman jälkeen töihin, olisi eläminen yhtä aikataulua ja kelloa ja kulkuneuvoa seuraavat 15 vuotta. Kuljetettaisiin lasta päivähoitoon ja sieltä pois ja itseä töihin, sitten tulisi balettia-kuvataidekerhoa-jääkiekkoa-pianotunteja ja koulua ja vanhempainiltoja ja...

Minusta olisi tarpeellista ja hyvä, että lapset harrastavat (etenkin kun itse en lapsena harrastanut yhtään mitään, ei ollut rahaa eikä vanhemmilla autoa eikä millään muotoa yllytetty harrastamaan mitään... kun eihän Merillä mitään lahjoja ole, hah... hyvä kun koulunsa saisi käytyä). Mitenkään en kumminkaan osaa kuvitella harrastamisen seuraamuksia tai ihan vaan aikuisten ja lasten arkisen työ- ja kouluaikataulun sovittamista yhteen. (Tämä johtuu varmaan omasta omituisesta lapsuudestani: kun äiti oli kotiäiti ja isä jäi eläkkeelle kun olin kymmenen, niin eivät minun vanhempani juurikaan sovitelleet aikoja... ei heillä oikein ollut sellaista omaa elämää, joka olisi vaatinut läsnäoloa kodin ulkopuolella.)

Yksi lähikollega on kolmen lapsen äiti ja nuorimmainen on tänä vuonna ensimmäistä vuotta koulussa. Joka päivä töissä kollegalla kännykkä soi tai piippaa viestejä, etenkään se nuorin yksin kotona ei oikein vielä selviä monesta tunnista yksin. Nuorimman lisäksi koulusta soitellaan ja isommat lapset taas ovat yhtenä iltana jääkiekkoharkoissa ja toisena laskettelemassa ja kolmanteja jossain muualla, koko ajan heillä sompaillaan kellon ja henkilöauton kanssa, kuka menee kenenkin kanssa minnekin.

Moinen on minusta ihan sietämätöntä. Tai ehkä hetken kestäisin moista, mutta kovin pian tulisi raja vastaan. Minun aikataulutusteni maksimi on siinä, että olen peräti vuoden onnistunut käymään vuorotöissä ja terapiassa katsomatta kertaakaan kumpiakaan aikoja väärintai myöhästymättä katastrofaalisesti. Vapaa-aikana olen joskus yhdistellyt miehen ja omia työvuoroja ja olemme jopa arkena päässeet johonkin muuanne kuin kotiin. Välillä on ahdistanut ihan pirusti kellon, kalenterin ja bussiaikataulujen kanssa eläminen.

En usko, että aikatauluahdistus loppusi, jos osa aikatauluista olisi omasta jälkikasvusta johtuvaa. Tuntuu että lasten mukana tulee pakollista kieputusta niin paljon, että eläminen on kovin kaukana siitä, mitä itse pidän hyvänä elämänä. (Enkä usko jaksavani moista... en ainakaan henkisesti kovin hyvävoimaisena.)

Tarvitsen paljon aikatauluttamatonta aikaa. Jos sitä ei ole tarpeeksi, niin alan voida huonosti. En siedä edes sitä, että monena viikonloppuna peräjälkeen on etukäteen sovittuja menoja. Koska luen kirjoja ja kuuntelen levyjä ja ajattelen, jos olen jatkuvasti joko tulossa tai menossa jonnekin?

Ahdas

Jostain syystä olen jumittunut muutamaan keskusteluun, joissa kirjoitetaan lapsista, äitiydestä ja synnyttämisestä.

Voi elämä sentään. Jollain lailla nämä naiseusnormitkin tuntuvat leikiltä siihen verrattuna, miten mahdottomia muotteja asetetaan vanhemmuuden, synnyttämisen ja äitiyden päälle.

Siis kaikkienhan pitäisi rakastaa lapsia ja pyhä hirvitys, miten epäinhimillistä on, jos pienet lapset tuntuvat lähinnä vastenmielisiltä. Ja lapset syntyvät heterosuhteeseen, totta kai, ja äiti on se primus motor, joka hallinnoi kaikkea: lasta, miestä ja perheen pyhää vuorovaikutusta. Ja synnytyksen pitää olla tietenkin sellainen tavallinen alatiepuserrus - kyllä sitä ennen on noustu saunasta synnytyksen jälkeen suoraan navettaan lehmiä lypsemään, kitisevät pullamössötyttäret sitä vaan epiduraaleja ja sektioita tahtovat.

Varmaan jollain lailla jokin osa minusta omiakin lapsia miettii, kun kerran luen noita keskusteluja. Ja toisesta suupielestä huutelen sitä ihanaa vapautta, joka tulee kun en ole äiti eikä vanhempi. Minustahan ei saa otetta! Olen noin keskimääräisesti ajatellen ilmeisesti kummajainen, kun emme miehen kanssa edes yritä lisääntymistä, emme vaikka ikää on molemmilla jo liki 40 vuotta. Nythän meidän pitäisi havahtua, pitäisi alkaa haluta lasta - kaikillahan on halu lisääntyä ja jatkaa omia geenejään eteenpäin...

Voisin kuvitella, että minun mahdollinen äitiyteni olisi äidille yhdysside meidän välillämme: kerrankin minun elämässäni tapahtuisi jotakin, jossa äiti saisi tuntea itsensä asiantuntijaksi. Ehkä hän siinä vaiheessa kykenisi jonkinlaiseen nais-puheeseen, kertoilisi omasta raskaudestaan ja minun syntymästäni. Tai sitten ei. Vaikea kuvitella, että joskus kohtaisimme toisemme.

Pentukuumetta

Meille taitaa muuttaa yksi Eino.

Kissanpennut taitavat olla meidän keino saada hoivaamistarpeet tyydytettyä. Miksikäs ei... Luultavasti maailman ekologinen tasapaino sietää paremmin kahden ihmisen ja viiden kissan talouden kuin sen, että hankkisimme lapsen tai kaksi.

Ajatus omista jälkeläisistä ei vieläkään tunnu hyvältä. Järjettömin pelko (se, että tappaisin omat lapseni) on hellittänyt, mutta sata muuta pelkoa ja syytä pidättelee minua. En minä puolierakko ymmärrä noita, jotka ruuhkavuosia elävät, singahtelevat kuin biljardipallot kodin, töiden, päivähoitopaikkojen, koulujen ja harrastuskerhojen välillä. En suin surminkaan halua sellaista, kun koen hajoavani jo tällä hetkelläkin, jos on liian kiireinen viikko ja pitää hoitaa jotakin tavallisesta poikkeavaa. En usko, että osaisin ratkaista lapsen tuomat "haasteet". En usko, että mies on tässä suhteessa yhtään kykenevämpi tai halukkaampi.

Voi olla helpotus, kun sitten joskus muutaman vuoden päästä olen liian vanha lisääntymään. Silloin loppuu tämä "jos sittenkin pitäisi" -ajattelu, kun ei ole enää vaihtoehtoja. En nytkään tiedä, jossittelenko aivan turhaan. Voi olla, etten kykenisi raskautumaan tai jos kykenisinkin, niin lasta siitä ei syntyisi.

Mutta oi, Vieteri makoili mahani päällä pari tuntia sitten.

En ole suunnitellut lisääntymistä

Terapiassa ryökäisin suustani asian, jota en aiemmin tainnut edes sivuta.

Siitä olen puhunut juu, etten halua lapsia eikä puoliso halua lapsia, me kollektiivisesti emme halua. Olen tainnut sanoa senkin, etten käsitä miten pienen lapsen tarvitsevuutta voi kestää, sillä kun ei ole alkua vaikkapa aamussa ja loppua illassa, vaan se jatkuu aina vaan, 24/7.

Tuo tarvitsevuuden kestäminen on vain osa kuvaa. Omissa mielikuvissani minä äitinä tarkoittaa murhaajamutsia, sellaista naista, joka päätyy lööppien ja asiallisempienkin lehtien otsikoihin tapettuaan lapsensa lääkkeillä/köydellä/vasaralla/tulella/vedellä/hapenpuutteella.

Olen ollut tuosta tappokuviosta aivan varma. Olen ollut aivan varma siitä, että jossakin vaiheessa itsehillintä pettäisi ja aivan tolkuton raivo johtaisi peruuttamattomiin tekoihin.

Kummallista että pystyn puhumaan noista ajatuksista vasta kun ne ovat muuttuneet vähemmän ehdottomiksi - ja kun itse aihe on teoreettinen (edelleenkään minä ja hän, me emme halua lapsia). Muistaakseni näitä ajatuksia on ollut niin kauan kuin olen jollain tasolla osannut ajatella parisuhteen mahdollisuutta. Ainakin on ollut se eräs tyyppi, jonka kohtasin 19-vuotiaana ja joka sen yhden illan aikana alkoi jo kehitellä mahdollista seurustelua (meille) ja siis myös mahdollista yhteistä tulevaisuutta. Muistan että tyyppi puhui lapsihaaveistaan ja minä ajattelin, ettei meistä ikinä tulisi mitään. En minä voisi lapsia saada, se olisi tietoista murhaajaksi ryhtymistä.

Minulle on ollut hirveän tärkeää saada toiselta varmistus, ettei hän halua lapsia. Kaikki lapsihaaveiset miehet ovat olleet vaatimassa minulta mahdotonta, nähneet minut kuvitteellisten lasten hoivaavana äitinä - ja minä olen nähnyt itseni niiden lapsien pahimpana uhkana.

Nyt vasta olen alkanut pitää uskoani hulluna ja hölmönä. Sille ei ole mitään perusteluja - se on vain uskomus. Yhtä hyvin voisin uskoa synnyttäväni Nobel-palkinnonsaajia. Kaiken tähänastisen perusteella on syytä olettaa, että huomaan hyvissä ajoin, jos tai kun oma mielenterveys alkaa olla itseä tai muita vahingoittavalla tolalla.

En halua lapsia edelleenkään. Mutta on kiva ettei tarvitse suhtautua esim. kuukautisten myöhästymiseen alkuna ketjulle, jonka lopussa odottaa laajennettu itsemurha.

Aikuisen silmin lapsi

Hiljan katselin sivusta, kun yksi esikouluryhmä teki piirustuksia. Joukossa yksi tarvitsi aikuista vierelle koko ajan piirtämisessä, halusi palautetta, halusi tukea tekemiselle.

Sen yhden piirustus oli lopulta hieno. Mutta. Se ei näyttänyt yhtään lapsen tekemältä. Se oli aikuisen näkemys talosta, pihapuusta, pensasaidasta, nurmikosta. Se vieressä istunut aikuinen oli kertonut lapselle, mitä kuvassa "pitää" olla. Miten "pitää" piirtää.

Suretti sen lapsen puolesta. Olisi hänellä ollut aikaa myöhemminkin oppia, miten "kuuluu" piirtää. Olisi vielä tehnyt punaisen taivaan ja taloon ikkunat isommat kuin talo itse.

Voi kun pääsisin omista "pitää" -vaatimuksistani eroon. Voi kun osaisin nähdä avoimesti ja antaisin mielikuvien virrata...

Lapsista ja aikuisista

Eilisessä näytelmässä (Rakkaudesta minuun, siis) oli yhdenlainen hirviöäiti, Tea. Tea on minäminäminä-ihminen, joka edelleen kuvittelee, että jossakin olisi se täydellinen puoliso, joka vastaisi hänen kaipaukseensa ja jonka kanssa kaikki olisi koko ajan helppoa ja mukavaa.

Luultavasti voisin olla ihan yhtä hirviö äitinä. Tässä on kai jokin ero ihmisten välillä, joku toinen uskoo vilpittömästi siihen, että kykenee ja pystyy (vähintäänkin olemaan riittävän hyvä), minulla se ensimmäinen ajatus on usein 'ääk, en selviä, ei tästä mitään tule'. Tuskin tämän maailman Teat ovat lapsia hankkiessaan tietäneet olevansa sietämättömän keskenkasvuisia oman napansa kaivelijoita, joille vastuu lapsesta on ihan liian iso asia.

Olen ajoittain miettinyt lapsia, lasten saamista. Aikaisemmin oli helppoa, ei tarvinnut miettiä sitä kun ei ollut ikinä edes harrastanut seksiä. Absurdia ajatella, että monella hitusen alle kolmekymppisellä on takana ties mieten pitkä seksi- ja parisuhdehistoria ja alle kouluikäisiä tenavia jaloissa. Minulla ei se elämänalue ollut edes alkanut ennen vuotta 2001.

En muuten pitkään aikaan ajatellut että se alkaisikaan. Joskus opiskelujen alkuvaiheessa (kotoa poismuuton jälkeen) kuvittelin, että kai kävisi niin kuin muillekin, että tapaisin jonkun miehen jonka kanssa olisin ja seurustelisin. Niin ei vain käynyt. Olin ujo ja arka, pelästyi niinä parina kertana kun jossakin kurssi-illanvietossa joku vieras minua lähestyi. Sosiaalisen olemisen rajat olivat minulla ihan hukassa, kuvittelin että se joku lähestyvä mies heti haluaisi kanssani sänkyyn ja minun siihen pitäisi suostua. Tässä vaiheessa kuvitelma alkoi ahdistaa niin paljon, että karkasin paikalta. En voinut kuvitella, että kukaan voisi sietää minun ruumistani ja niitä vähintään 80 kiloa läskiä ja lihaa, jotka ympärilläni hyllyivät.

Mitään ei siis tapahtunut, vaikka ympärillä tapahtui kovasti. Kaverit tapasivat jonkun, alkoivat seurustella, muuttivat yhteen, alkoivat lisääntyä. Sivusta katsottuna se kävi helposti ja kivuttomasti.

Lapsiin asti en niissä kuvitelmissani päässyt aiemmin. Lapsena halusin leikkisormuksia ja leikin naimisiin menoa ja toisesta pikkunukesta tein poikaa vaikka se oli ilmiselvä tyttö. Äitiä en muista leikkineeni enkä muista halunneeni äidiksi. Kuvitelmani pysähtyivät siihen poikakaveriin ja kenties yhteiseen kotiin.

Meillä on neljä kissaa. Kun ne tulivat elämääni, ne tulivat yhdessä miehen kanssa. Hänellä oli kaksi kissaa, yhdessä on hankittu kaksi lisää. Niiden hoivaaminen on ihanaa, ne ovat ihania olentoja kaikki neljä.

Kissat ovat myös paljon mutkattomanpia kuin ihmiset, etenkin ihmislapset. Kykenen antamaan niille sen mitä ne tarvitsevat ja näen niiden tyytyväisyyden. Ihmisistä ei koskaan voi tietää, varmasti.