Kissat

Kissoja on neljä, kaksi jo yli kymmenenvuotiasta ja kaksi nuorta. Ne ovat minulla mielettömän tärkeitä.

Muutamat muutokset ovat niin isoja, että pidän niitä ihmeinä. Kissat ovat ihme, se että minulla (meillä) on lemmikkeinä neljä kissaa, on ihme.

Olen ollut allerginen kissoille. Lukioikäisenä menin aivan tukkoon, jos jouduin käymään kissapaikassa. Opiskeluaikana otin kerran aikaa: pienessä yksiössä puoli tuntia silittämättä kissaa, ja jo olivat silmät tukossa, nenä vuosi, kaulalla punaisia läikkiä.

Kun tutustuin mieheen, hän kertoi heti asuvansa kimpassa kahden mustan kissan kanssa. Hyvä, ajattelin mielessäni. Olin tyytyväinen, ettei minun tarvitsisi miettiä yhteen muuttamista, hänellä oli kissat, minulla oli allergia. Toiseksi rakastan eläimiä ja ihminen joka asuu eläinten kanssa, on minusta ymmärrettävämpi kuin ihminen, joka asuu vaan, yksikseen - ties vaikka hetikohta keksisi muuttaa yhteen. (Siinä vaiheessa näin kauhukuvia _minusta_ asumassa miehen kanssa, olin juuri saanut välit solmuun kämppäkaverini kanssa, joka oli alkujaan ollut ihan hyvä ystävä... kun muutimme samaan kolmioon jakamaan vuokran, niin hyvä ystävyys karisi jonnekin.)

Jossakin vaiheessa unohdin ottaa allergialääkkeen miehen luona. Huomasin, että olen parantunut.

Kissat hoitavat minua enemmän kuin minä niitä. Ihmisten suhteen minulla on vaikeaa, on vaikeaa olla liki, koskettaa, osoittaa hellyyttä. Tiedän pelkääväni torjuntaa ja tiedän, että monesti omalla toiminnallani viestin 'jätä minut rauhaan', 'anna olla yksin', 'älä koske'. Joskus se on aiheellista oman tilan tarvetta, mutta enemmän nurinkääntynyttä läheisyydentarvetta. Kun oikein haluaisi, niin kieltää haluamansa...

Kissat ottavat vastaan ja lähtevät pois sitten, kun ovat saaneet tarpeekseen. Ne ovat kauniita, vilpittömiä, itsetietoisia. Kun jotkut noista neljästä alkavat painia (laiskaa, leikkisää tassujen viuhtomista, ainakin jos vanhin ja paksuin ovat toistensa kimpussa), voisin katsella niitä loputtomiin.

Mies toi kaksi vuotta sitten syksyllä meidän yhteiseen kotiin kissanpennun. Hänen teoriansa mukaan kissanpentu on pätevä lääke masennukseen - ei voi velloa pelkässä ahistuksessa, kun katselee pientä pentua. Totta! Se pentu on nyt runsaat kaksi vuotta vanha ja leimaantunut minuun. Sanon Vieteriä sielukissakseni. Se vaistoaa minua ja minä vaistoan sitä. Se makaa mielellään mahani päällä, hyvinä ja huonoina päivinä.