Diagnoosi

Olen hengissä, väsynyt ja ristiriitaisessa mielentilassa.

Jännitys ja pelko ennen lääkäriä oli melkein kohtuuton. En ole ennen huomannut, että jännitys alkaa oksettaa. Leikittelin silläkin mahdollisuudella, että livistäisin vain paikalta. Ajat olivat myöhässä ja minulla oli ruhtinaallisesti aikaa odotella ennen kuin pääsin sisälle, ympärillä oli sellainen puunattu steriili lääkäriasemaympäristö, paljon kaikuvia käytäviä ja lasia. Kovaa.

Lääkäri oli ihan ookoo - ja tämä on minun mittakaavallani jo iso kehu. Hän vaikutti ihan läsnäolevalta ja kuuntelevalta. Itsekin kaiken tutinatärinäjännityksen keskellä sentään muistin sanoa pääasiat.

En tiedä olisinko surullinen vai iloinen. Toistaiseksi olen ollut vain väsynyt. Menin nukkumaan puolilta öin, en heti nukahtanut. Heräsin puoli neljän aikaan valvomaan ja miettimään. Nukahdin hetkeksi ja sitten kännykkäherätys jo pärisi ennen seitsemää.

Olen ilmeisesti ihan ketterä kotitarvediagnosoija. Gynekologi totesi, että minulla on vestibuliitti. Niin, pari viikkoa sitten olin ihan itse päätynyt samaan, silloin olivat silmäni auenneet tajuamaan, että vestibuliittiin kuuluu monesti myös vaikeuksia tamponin käytössä. Kohdallani ei voi puhua tamponin käytön vaikeuksista, kun kaikenlainen käyttö on ollut mahdotonta... Paketit ovat päätyneet roskiin sen jälkeen kun olen ensin toiveikkaasti yritellyt muutaman puikulan kanssa ja taas muistanut, että eieiei, mahdotonta, sattuu.

Tai imperfektissä tuo äskeinen. En tiedä, miltä tuntuisi nyt. En ole taas yrittänytkään käyttää tamponeja muutamaan vuoteen.

No, ehkä voin elää ilman tamponeja tai kuukuppitemppuilua.

Kohdallani kivut eivät tällä hetkellä ole kovin isoja (näin ihan oikeasti ja itseäni vähättelemättä). Esimerkiksi tämänpäiväinen tutkimus ei tehnyt erityisen kipeää. Vaikka pumpulipuikkotestissä paikallistin kipukohtia, niin gynekologi sai muuten työnsä tehtyä ihan sujuvasti. Eivät krampanneet lihakset, ei tarvinnut purra hampaita yhteen. Lääkäri sanoi, ettei minulla ole hätää - hänellä on ollut vastaanotolla tilanteita, joissa tutkimus on pitänyt keskeyttää kipujen takia. Hän piti myös todennäköisenä, että kipuni olisivat aiemmin olleet pahemmat, mutta kun en ole elänyt parisuhteessa enkä ollut yhdynnöissä, niin vestibuliitin aiheuttamat kivut ovat jääneet huomaamatta (ei niitä oireita ole ollutkaan tiettynä aikana muita kuin tuo tamponiongelma, jota olen ratkaissut käyttämällä siteitä).

Kipuja isompi ongelma on puhtaasti pään sisäinen. Olen kuluttanut kauheasti energiaa kipujen tarkkailuun ja yhdyntöjen jännittämiseen. Lääkärille sanoinkin, että pelkään kai eniten sitä, että joskus joutuisin kipujen takia pyytämään miestä lopettamaan yhdynnän. Tajuaisiko mies sen loukkaukseksi? Miltä minusta tuntuisi? Kun jo näiden siedettävien kipujen kanssa tunnen olevani vähän vammainen ja huono, niin mitä sitten jos oireet pahenisivat?

Helvetti kun seksi esitetään niin valtavan helppona asiana. Sitä pitäisi naida napsauttaa harva se päivä jotta olisi viriilin ja aktiivisen kansalaisen kuosissa. Jopas on parisuhteessakin jotain pielessä, jos yhdynnät eivät huvita - kyllä sitä pitäisi huvittaa tai vaikkei huvittaisikaan, niin silti kuuluisi, muutenhan sitä voi toinen tulla tyytymättömäksi. Ja ettei koko kipukin olisi vaan asennevamma, merkki omasta kehittymättömyydestä ja seksuaalisesta keskeneräisyydestä.

Joojoojoo. Tuo äskeinen kappale livahti itsesensorin sormien lävitse, enkä jaksa sitä poiskaan pyyhkiä. Olin menossa tähän:

Huomasin että minulle oli valtavan tärkeää tämä: lääkäri esitti lopulta opitmistisen arvion jatkosta. Jos ne muutamat yliherkät hermopäätteet emättimen ympärillä saadaan rauhoittumaan, niin parissa vuodessa tätä vaivaa ei enää pitäisi olla. Rauhoittuminen tarkoittaa nyt sitä, että sain puudutusgeelireseptin ja sivelen geeliä kipupisteisiin ennen yhdyntää.

Taidan olla vähän hullu. Pari vuotta nimittäin kuulosti lyhyeltä ajalta. Minun ahdistukseni laukesi viimeksi siitä, että ajattelin nämä olotilat ja ongelmat koko loppuelämän jatkuviksi. Ehdin miettiä sitäkin, mitä tapahtuisi jos jostain syystä eroaisimme. Enhän minä ikinä tällä kropalla ja mielellä pystyisi kenenkään kansssa parisuhteeseen - noin keskimäärin miehet käsittääkseni preferoivat enemmän yhdyntäseksiä kuin puolisoni tekee.

En nyt tiedä, onko minulla ollut sairaan hyvä vai sairaan huono tuuri. Sairaan hyvää tässä voisi olla se, että yhdyntäongelmat tulivat esiin näin myöhään - jos olisin parikymppisenä yrittänyt suhdetta (siis silloin kun olin sairaan kipeä pelkkien gynekologin tutkimusten ja tamponien takia), niin olisin hajottanut itseäni pahasti. Sairaan huonoa tässä on koko tauti, tietysti. Minun on ihan tarpeeksi mutkikasta yrittää päästä omien estojeni ja ahdistusteni läpi, miksi pitää vielä kokea fyysistä kipuakin asiasta, joka suurimmalta osalta ihmisiä hoituu kivuitta?