Joulunalusrönsyilyä

Kiire.

Joulusta koitan olla ottamatta paineita. Kiire silti - töissä lähinnä ja töitten jälkeen on ollut vaikea rauhoittua.

Sain terapiassa sanottua tärkeitä. Tavoitettua asiaa, joka liittyy moneen.

Minä myötäilen muita. En ihan mahdottoman pitkälle, mutta kumminkin niin pitkälle, että ihmissuhteistä hukkuu aitoutta ja luonnollisuutta. Töissä taas olen perässävedettävä - ihan ok alaisena, jos pomo antaa selkeät ohjeet. Jos itse pitää päättää, niin soudan ja huopaan ja päätän ensin yhtä ja sitten toista.

Tähän täsmäisi tietysti tavanomainen toteamus huonosta itsetunnosta ja itseluottamuksen puutteesta. Luulen kumminkin, että minulla se myötäilyn juuri on häpeän pelossa. Olen herkkä nolostumaan ja häpeämään. Olen ainakin melkein turvassa häpeältä, jos myötäilen muita. Myötäillessäni haen sosiaalisen hyväksynnän tekemisilleni, ja häpeän riski ei ole kovin iso.

Niin... Miten sietää omia häpeänolojaan entistä paremmin, miten lakata vetäytymästä ja välttelemästä häpeän pelossa?

Huomenna menen käymään vanhempien luona. Menen yksin, herätys on aikaisin sillä se tolkulliseen aikaan perillä oleva vuoro lähtee jo 8.07. En tiedä, onko tämä yksin vanhempien luona käyminenkin jonkinmoista kiusallisten tunteitten ja häpeän välttelyä - jos mies olisi mukana, niin joutuisin seuraamaan äidin hämmennystä.

En edelleenkään tiedä, millaisena äiti käsittää minun ja miehen suhteen. Käsittääkö sitä ollenkaan. Kun äiti soittaa, hän usein miten ei sanallakaan viittaa mieheen. (Jos kysymystä "Oletteko olleet terveinä?" ei lasketa, voisi kuvitella että asun yksin kissojen kanssa.) Vanhemmilta tuli juuri äidin kirjoittama joulukortti - se oli osoitettu vain minulle. Kummitädiltä tuli samaan aikaan kortti häneltäkin - siinä komeilivat meidän molempien koko nimet. Mikä maksaa, kun äiti ei voinut sitä korttia miehellekin osoittaa?

Njoo... Sinänsä äiti on sopeutunut muodollisesti siihen, että minulla on suhde. Varmasti hänelle oli jonkinlainen helpotus, kun menimme naimisiin. Mutta minun mielessäni äidin suhtautumista minun suhteisiini leimaavat muutamat tilanteet vuosien takaa, enkä osaa olla näkemättä merkitystä esim. tuolla joulukortilla. Muistan, että olin käymässä vanhempien luona juuri umpirakastuneessa vaiheessa. En ole hyvä näyttelijä, mielialani tihkuvat minusta niin, että olotilani varmasti näkyi. Juuri tuossa kohden äiti tokaisi "Surkealta se sinunkin elämäsi näyttää." Se tuntui tarkoitukselliselta alasampumiselta. Muistan senkin, kun erosimme miehen kanssa ja kuvittelin eron olevan lopullinen. Kun kerroin äidille erosta, hän sanoi: "No sittenhän sulla ei ole mitään kiirettä sinne Tampereelle". Äiti hymyili vielä leveästi ja alkoi hetkeä myöhemmin ääneen miettiä, että jos hän ostaisi minulle kannettavan tietokoneen, niin voisin hoitaa opiskelutkin vanhempien luota käsin ja minun tarvitsisi vielä vähemmän matkustaa Tampereelle.