Kissan kuolema

Meiltä kuoli kissa tänään.

Juuri olin kehinyt uuden blogin, jonka ajattelin pyörivän kissaviisikon ympärillä. Kolme kuvaa ja lyhyttä tekstiä olin sinne laittanut, ja nyt piti kirjoittaa yhtä aikaa sekä esittely- että kuolinpostaus.

Eilen oltiin päivystävällä eläinlääkärillä iltakymmenen jälkeen. Tänään menin kahdeksaan töihin, miehellä oli vapaapäivä, hän vei kissan uudestaan lääkäriin.

En osannut jättää kunnolla hyvästejä aamulla. Tarkoittaa: en lähtiessäni osannut ajatella, etten enää näkisi kissaa. Vaikka se vaikutti kovin kipeältä, niin kumminkin samaan aikaan kuvittelin, että se toipuisi ja selviäisi.

Meillä on ollut täällä kollektiivinen itkukuoro. Vaikka muuten ollaan jähmyjä ja minulla on tämä itkemisen vaikeus (no kun hävettää, ei kehtaa, ei uskalla, on tyhmää itkeä), niin kissan kuolemaa saa surra. Miehelle se oli 14 vuotta kaverina, minä tunsin sen alle puolet noista vuosista. Ihan alussa kuvittelin, että juuri Trotski inhoaa minua. Se saattoi piiloutua minulta, se saattoi väistää, joskus se taisi läppästä tassulla.

Minusta se kissa oli kuin angstinen suomalainen. Vetäytyi välillä eristykseen, kiersi välillä naukumassa ahdistustaan, väisti ruokakupeilta muiden kissojen edestä pois, lahjoitti lelunsakin muille (en mää mittään tartte, ottakaa te vaan).