Tuo tuossa sivussa on Magritten Lovers, 1928 (täältä).
Perjantainen koulutuspäivä ei ollutkaan niin paha kuin mitä olin pelännyt. Oikeasti se ei ollut ollenkaan paha. Taisin viihtyä. Taas olin pelännyt omiani, pelännyt jotakin muuta kuin todellisuutta.
Kahden varjon kanssa painin, molemmat vanhemmilta, molemmat vuosikymmenten opettelun tulosta.
Ensimmäinen varjo on huoli ja pelko siitä, etten pärjäisi tai selviäisi - en elämässä yleensä tai jossakin tietyssä tilanteessa.
Toinen varjo on kiltin tytön varjo - minä en saisi loukata/suututtaa/huolestuttaa/ärsyttää muita ihmisiä.
Menen perjantaina työhaastatteluun. Tämänkin tilanteen olen päässäni kääntänyt moneen kertaan niin, että jos minut nyt vahingossa erehdyksessä paikkaan valittaisiin, niin sitten juuri siinä paikassa mokaisin itseni ja olisin suunnilleen Suomen surkein.
Samaan aikaan kumminkin haluaisin sen paikan. Haluaisin päästä eroon siitä kiusallisesta tunteesta, joka tässä nykyisessä duunissa on jatkuvasti (en ole erityisen kiinnostunut tekniikasta ja nykyisessä työssä pitäisi olla kiinnostunut joka halvatun kämmenmikrosta ja navigaattorista ja taas uudesta ohjelmapäivityksestä 7.211). Unohdan asioita, jotka olen opiskellessa käynyt läpi tai joita olen oppinut parin sijaispätkän aikana. En haluaisi unohtaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti