Viikon takaista musiikkia

Talvi jatkuu ja jatkuu ja jatkuu...

Kirjoitin ja pyyhin pois.

Kirjoitin taas ja pyyhin pois.

Perkele.

Jos tämä tällaista tulee olemaan, niin taidan sittenkin lopettaa tämän blogin.

Vai pitäisikö kirjoittaa - vastavirtaan?

Jotkut asiat pysyvät

- kuten musiikki.

Keikka viikossa pitää naisen hengissä.

Matka toiselle planeetalle

Olin etelän syrjäisessä rannikkokaupungissa. Tapasin vanhan ystävän opiskeluajoilta - molemmat muistelimme, että olimme opiskeluaikaan kavereita, muttemme erityisen läheisiä. Nyt tämä ystävä on minulle omalla tavallaan tärkeä, vaikka tapaamme korkeintaan kerran puolessa vuodessa. Ystävällä on juuri vuoden täyttänyt lapsi ja vuoden vanha avioliitto - ihmeesti hän jaksoi kuunnella, kun kelasin viime viikkojen tapahtumia, jotka ovat täysin eri maailmasta kuin hänen elämänsä.

En olisi koskaan uskonut, että ystävien suhteen käy näin. Se minun pitkäaikaisin ja "parhain" ystäväni on vetäytynyt täysin sen jälkeen, kun kerroin erosta. Hän sanoi puhelimessa "en taida osata neuvoa sinua nyt mitenkään" ja minä jäin sanattomana miettimään, etten varsinaisesti kaipaa neuvoja (enkä oleta, että kukaan osaisi neuvoa), vaan tarvitsen kuuntelijaa ja tukijaa, joka kyllästymiseen asti ja vaikka vähän kornisti asti hokisi: "olet ookoo ihminen, ihana, upea, hieno nainen". No, vanha ystävä on lähettänyt sentään kaksi tekstiviestiä. Molemmissa puhuttiin siitä, että hän toivoo asunnon löytyvän nopeasti. Ehkä se on ainoa asia, johon hän osaa puuttua. En tiedä.

Olin huvilateltassa katsomassa Laurie Andersonin ja Lou Reedin yhteiskonsertin. Ostin lipun jo joskus kesäkuussa, ja viime viikosta asti soudin ja huopasin sitä, voinko lähteä. Lopulta päätin mennä - surkua ja ahdistusta on jo ihan tarpeeksi ilman että vasiten jäisin sivuun tilaisuuksista, joihin haluaisin mennä.

Musiikki oli loistavaa...

Vanhassa on jotain hyvääkin...

Olen ollut kovasti sitä mieltä, että pitäisi opetella kaikki ja kokonaan uusiksi, jotta mieli eheytyisi. Se jos mikä on ahdistavaa ja vaativaa - tuntuu etten pysty jaksa kykene muuttumaan niin paljon, kuin olisi tarpeen.

Joskus parinkympin molemmin puolin kudoin melko (eh) paljon. Sittemmin en ymmärtänyt kutomisen mieltä, vaatteita saa kaupastakin ja mitä mieltä on kopioida jokin malli, laskea ohjeen mukaisia silmukoita?

Ja mitä teen nyt? Kudon. Se kun on jollain tavalla rauhoittavaa, vapauttavaa, ahdistusta poistavaa. Ei toimi isoon angstiin, mutta tavallisiin pieniin ahistuksiin kyllä.

Varhaisteini-iästä alkaen olen kuunnellut paljon musiikkia. Se auttaa erityisesti epämääräisiin tunnetiloihin, joille ei löydy järjevää selitystä... Ylikriittisyydessänikuvittelin, että on "parempi" ajatella, analysoida, ei vaan esimerkiksi "kuunnella sitä biisiä, jolla saa vitutuksen pois".

Jossakin vaiheessa en halunnut kuunnella muita kuin miehen kanssa yhteisiä suosikkeja, vaikka oma musiikkimakuni on laveampi kuin miehen (ja suurin osa tämän talouden cd:istä minulta peräisin). Se "oman" musiikin kuunteleminen oli muka epäkohteliasta.

Ja sitten? Ensin hommasin iPodin. Sitten huomasin, että LastFM:ään voi pikku laajennuksella lähetellä oman iPodin soittolistat. Sitten sain tunnukset Spotifyyn. Nyt taitaa soida melkein koko ajan... Ugh!

Vaihteeksi jotain muuta

Urho on häkellyttävä kissa.

Se taisi tällä viikolla täyttää kaksi vuotta.

Vuoden ja kymmenen kuukautta se inhosi käpälöiviä ihmisiä. Se lähestyi ihmisiä vain tehdäkseen ruokatilauksia (raksuja! mössöä! sydäntä! seitä!). Syliin se ei tullut ikinä.

Viimeiset kaksi kuukautta se on oppinut uusille tavoille. Se tulee miehen mahan päälle makaamaan. Kun se näkee minut tai miehen istumassa sohvalla, se saattaa juosta kiireesti sohvalle ja syliin. Parhaassa tapauksessa se on kiertänyt vuorotellen kummankin sylissä.

Se kehrää ja tarpoo.Oi. Miten se on noin - onnellinen?

Tein porkkana-taatelileipää. Kuuntelen Morphinea. Tässä pieni otos musiikista.

Taidetta makuuhuoneen seinältä

Tämä maalaus - jäljennöksenä ja taidemuseon näyttelytekstillä varustettuna - on muutosta alkaen ollut nuppineuloilla kiinnitettynä makuuhuoneeni seinällä.

Se (siis Iba N'Diayen Jazz in Manhattan, 1984), on löytynyt joskus 90-luvun alussa museokaupasta Tampereella. Värit ovat lähempänä oranssia ja keltaista kuin tuossa kuvassa. Muistan että juliste maksoi naurettavan vähän (kympin markoissa?). Varsinainen Ndiayen näyttely oli silloin jo ohi, kuva taas on täältä.

Maalaus on kulkenut mukanani rullalla muutosta toiseen ja kolmanteen. Ensin se matkasi Jyväskylään, jossa se oli kolmessa osoitteessa. Sitten Hattulaan, Hattulasta Kankaanpäähän, Kankaanpäästä Orivedelle, Orivedeltä taas Tampereelle. Tämä on Tampere-ajan neljäs koti. Muut saman aikakauden taidejulisteet ovat päätyneet roskiin tai kaapin pohjalle, Jazz on seinällä, kulmista taittuneena ja rei'itettynä ja tahraisena. Siinä yhdistyy kaksi olennaista, tai kolmekin: värit, musiikki ja rytmi.

Hassua. Olen totisen rytmitajuton - en osaa tanssia tai muuta rytmillistä liikuntaa. Silti ihastelen musiikin rytmejä ja etsin rytmiä itse. Kävelen mieluusti yksin, sillä silloin pääsen oman liikkeen rytmiin. Kielestä etsin sanojen, lauseiden ja virkkeiden rytmiä. Kutomisessakin on rytmi: kun hain mallia viimeisimpään käsityöväkerrykseen, ihastuin tietyn kuvion rytmiin. Se tuntui käsissä hyvältä, aivan kuin olisi soittanut.

Erinäisiä kertoja on pitänyt googlata Iba N'Diaye, taiteilija, jonka teokset tuota yhtä lukuun ottamatta ovat minulle tuntemattomia. Tänään googlasin - Iba N'Diaye oli ranskalais-senegalilainen taidemaalari. Hän kuoli tänä syksynä.

Pieniä iloja ja jumeja

Heh, puolisko oli vaihtokaupassa päätynyt saamaan yhdet ylimääräiset pöytäkaiuttimet - sunnuntaista asti olen vähän väliä "löytänyt" itseni pyörimästä YouTubessa.

Sujuvasti tykkään yhtä aikaa Beat Happeningista, Michelle Shockedista ja Billy Braggista. Ja Jesus and Mary Chainista. Ja ja ja...

Huomenna on terapia, toivottavasti.

Jotenkin tarvitsisi päästä käsiksi siihen, että lamaannun, jos minun pitäisikin toimia toisin tai eri tavalla kuin koskaan ennen. (Siis tämä tietyissä jutuissa, joissa tiedän, että se aikaisempi tapa tehdä johtaa huonoihin lopputuloksiin.)Voin mielessäni suunnitella niitä erilaisia tapoja ja nähdä itseni tekemässä toisin kuin ennen, mutta sitten oikeassa tilanteessa lamaannun. Epäröin. En uskallakaan. Jumiudun.

En ymmärrä, miksen vain voi mennä ja tehdä... Olen niin kuin pikkulapsi noissa tilanteissa - siis kovin erilaisia tilanteita tulee mieleen, esim. sellaiset, kun pitäisi mennä töissä muistuttamaan lapsia, että olisivat hiljempaa. Jos hymyilen ja sanon kovin sievästi, niin eipä sillä sanomisella ole mitään vaikutusta... silti huomaan taas seuraavallakin kerralla hymyileväni ja puoliksi kuiskaavani "Voisittekos te olla pikkasen hiljempaa?" Arrg. Putoan sille samalle väärälle toimintauralle uudestaan ja uudestaan.

Olen jo mielessäni miettinyt asian, olen jo mielessäni tehnyt "toisin". Ja aivan varmasti tiedän, että toisin tekeminen olisi yritystä liikkua kohti onnistumista. Silti vaan... jumitan.

Törsään ja jahkailen

Ah, sain ison pinon musaa cdon.comista.

Olo on vähän niin kuin jouluna.

Heh. Joskus muutama vuosi sitten annoin itselleni luvan, saan ostaa cd-levyjä ja kirjoja niin paljon kuin huvittaa aina kun olen palkkatöissä. Ehdottoman viisas tämä törsäyspäätös. Jotain hiukan elitististä ja paheellista melkein näihin ostoksiin on liittynyt - saahan sitä kirjastosta kirjoja mielin määrin ja musiikkia taas kuulee radiosta, mitä niitä erikseen ostelemaan. Eräskään ohimennyt tuttavuus ei ollenkaan ymmärtänyt musiikkia, väitti että linnunlaulu on paljon parempaa.

Sisustuskuvia katsoessani ihmettelen, minne ne ihmiset ovat laittaneet kirjansa ja levynsä. Vai ovatko ne raukat ihan vailla kaikkea kivaa.

Voi voi.

Vakavampana asiana olen jäänyt jahkaamaan sitä, liittyisinkö vulvodynian sähköpostilistalle. Aiemmassa elämässä olin pitkään yhden masennus- ja ahdistusaiheisen suljetun sähköpostilistan jäsen. Sen ryhmän kirjoitukset olivat minulle aikanaan tärkeitä.

Jarruttaa lähinnä se, että omat vestibuliittioireeni ovat lukemieni kuvausten perusteella vielä kevyitä. Jonkun muun kymmenen kertaa pahemmista oireista lukeminen ei välttämättä auta minua yhtään - korkeintaan alan pelätä, että vielä itsekin kipuilisin samalla tavalla. Toisaalta minun on vaikea hyväksyä noita kipuja ja elää niiden kanssa. Jonkinlaisia hyväksymisyrityksiä nämä tämän aiheen ympärillä pyörivät postaukset ovat.