Kuvassa Otto Mäkilän Ihmisiä itsessään, noin 1950
Tänään ennen iltavuoroa kävelyllä. Peräti toinen kerta tänä syksynä (siis toinen kerta kävelyä ennen iltavuoroa.)
Jossakin taka-alalla hulluja ajatuksia siitä, että minun pitäisi olla kotona varustautumassa töihin. Tai jos ei varustautumassa, niin ainakin valmiustilassa. Ennen töitä ei ole lupa olla vapaalla... Kun nyt olen vapaalla, niin yks kaks myöhästyn tai kaadun ja katkaisen jalkani tai auto ajaa päälleni ja sitten en pääsekään töihin ja se on oma vika, mitäs en pysynyt kotona varustautumassa ja valmistautumassa.
Vähän olen näemmä taas ahdistusteni keskellä. En niitten vallassa kumminkaan, kun omat kelaukset huvittivat. Töissäkin huvitti aloituksessa: otin takin pois pukuhuoneessa ja laitoin hanskat naulakkoon. Hanskat putosivat lattialle. Nostin ne takaisin naulakkoon. Penteleet putosivat uudestaan lattialle. Nostin ne takaisin naulakkoon... Näin mielessäni, miten ne putoavat taas ja käyn raivokkaaseen painiin naulakon kanssa (se on lattiamalli, valkoinen metallinen miehenmittainen hökötys).
Lauantaina olin etelän syrjäisessä rannikkokaupungissa. Ajatus kirjamessujen tungoksesta ahdisti, en siis mennyt (ei ole vapaa-ajalla pakko tehdä ahdistavia asioita... vapaa-ajalla saa olla vapaalla). Kävin katsomassa Wardin töitä, oli vähän vähempi tungos, selvisin yksin kaupunkibussilla Kuusisaareen ja sieltä takaisin keskustaan. (Vieraassa paikassa bussilla liikkumiset hermostuttavat minua, mutta eivät ole samalla lailla vastenmielisen ahdistavia kuin ihmistungos messuilla on.)
Wardin värit ovat hienoja. Ja ihana oli nähdä muutokset töissä: ne kolme vanhinta näyttelyn taulua olivat abstrakteja, harmaahkoja, ahdistavia. Niistä vanhimmista nykyhetkeen on valtava muutos. Mitä se minulle merkitsee? Ettei tarvitse olla mestari alusta lähtien. Saa muuttua, saa tehdä toisin kuin alussa - ja on hyvä, että muuttuu. Voi kulkea ulos ja sisään mielen huoneissa, ei se ensimmäinen ole yhtään sen omempi tai parempi tai enemmän "itseä" kuin kaikki muut. Eikä alku tarkoita sitä, ettei voisi lopussa olla jossakin aivan toisaalla, kaukana.
Kävin Ateneumissakin. Portaikossa on Charles Sandisonin Sinuhe, siis projektoreilla kattoon ja seiniin heijastettuja sanoja, jotka ovat jatkuvassa liikkeessä. (Sanat ylhäällä - ihminen niiden alapuolella - sanoilla tavoitetaan kohti henkeä, jotakin enemmän kuin mitä on...) Näyttelyissä muiden joukossa tuo Mäkilän maalaus, jonka löysin netistä.
Lauantain lopuksi tapaaminen kahden ystävän kanssa. Alun perin meidän piti tavata kirjamessuilla, mutta ketään ei huvittanut. Yksi meistä oli sentään käynyt paikan päällä. Se yksi sanoi jaksaneensa paikan henkeä 20 minuuttia ja paenneensa sitten. Kirjojen ympärillä tarvitaan hiljaisuutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti