Toivun...

Viime viikolla reissusin. Kävin kahden kaukana asuvan ystävän luona - heitä kaipasin talvella lähemmäs ja liki unohdin, että he ovat maantieteellisestä etäisyydestä huolimatta olemassa.

Edelleen on hyvä olo. En enää juuri riitele ex:n kanssa mielessäni. Talvella riitelin jatkuvasti, loputtomasti, kuluttavasti. Kuvitteelliset riidat loppuivat, kun keksin käsikirjoittaa ne uudelleen: molemmat pyydämme anteeksi siinä uudessa käsikirjoituksessa. Sanomme ettemme osanneet emmekä kyenneet enempää. Olemme pahoillamme. Voi olla, ettei sellaista vuoropuhelua koskaan käydä todellisuudessa, mutta eipä noita riitojakaan ole todellisuudessa käyty, pelkästään pääni sisällä.

En muista varmasti, koska olen viimeksi itkenyt. Viime viikolla alkuviikolla? Valtava muutos siihen verrattuna, että olen itkenyt, vollottanut, parkunut ja kyynelehtinyt päivittäin.

Voi kun osaisin kuunnella itseäni. En kuuntelisi sitä, miten "pitäisi" tuntea, olla, tehdä. Olisin muuta kuin omien vanhempieni kaltainen suhteessa itseeni. En mitätöisi, vähättelisi, vaatisi, moittisi... No, tällä hetkellä en moiti tai vähättele. Olen selvinnyt syksystä ja talvesta, vaikka se tuntui mahdottomalta. En hajottanut itseäni lisää. Olin (olen) omalla puolellani.

Tänään

Istuksin bussissa keskustaan ja takaisin. Tajusin, etten enää itke kesken matkan. Bussi-itkuilua harrastin koko talven, matkustus oli välitilassa olemista, jossa ei oikein voinut tehdä mitään. Ja kun en voinut tehdä mitään, ajatukset alkoivat viimeistään kymmenen minuutin istumisen jälkeen kiertää kipujen ympärillä ja seuraavassa hetkessä silmät vuosivat.

Tuo on mennyt ohi. Olo on vielä hauras, mutta ei sellainen, että mikä tahansa täräys voisi hajoittaa.

Olin ystävän kanssa ulkona syömässä ja myöhemmin katsomassa modernia tanssia. Ruokapaikassa laskunmaksun aikaan olin autuaasti unohtanut pankkikortin tunnusluvun - numero oli viimeiset pari vuotta ollut sama ja "helposti" muistettava. Varttia myöhemmin muistin kirkkaasti sen numerosarjan, joka oli käytössä nelisen vuotta sitten. Siitä vielä vartin päästä tämä nykyinenkin palautui mieleen. Koko ajan muistin elämäni ensimmäisen kirjastokortin nelinumeroisen luvun ja työmaan yhden atk-ohjelman salanumeron (nelinumeroinen!) ja ainakin yksi postinumero pyöri mielessä.

Stressiä ja väsymystä, huteruutta. En minä tähän huteruuteen ja stressiin kaadu. Tässä ei ole sitä epätoivoa, joka velloi sisälläni koko talven.

Haluaisin kirjoittaa. Sen toteutumista odotellessa kuuntelen musiikkia melkein jatkuvasti.

Tunteitten torjumisesta

Olen kamalan iloinen (ilo ja kamaluus samassa, tosiaan) siitä, että terapiassa uskallan tuntea. Minulla on tunneyhteys itseeni ja se on merkittävää. Terapiahuoneen ulkopuolella minun pitää erikseen muistuttaa itseäni, etten muuttuisi robotiksi.

Kun kävelin perjantaina töiden jälkeen portaita kotiin kolmanteen kerrokseen, ajattelin, että saan tuntea mitä vaan. Ajattelin, että maailma pysyy, että olen turvassa, että olen hyväksytty. Olen hyväksytty vaikka miten itkisin tai huutaisin tai olisin vaiti ja ahdistuksessa. Saan olla juuri niin surullinen kuin olen - ei tarvitse pidätellä, selitellä, olla järkevä.

On ollut kummallista jakaa suru toisen ihmisen kanssa. Aikaisemmat suruni ovat olleet yksin minun, henk. koht., jotakin sellaista, jota muut ihmiset eivät ole tavoittaneet. Terapiassa surut ovat tulleet julki ja terapeutti on tunnistanut ne suruksi, mutta hänkin on katsonut tunnettani ulkopuolelta, olematta itse osallinen.

Me taidamme molemmat kissan lisäksi surra myös muita surujamme. Surulle on nyt tila ja lupa.

Kun puhuin eilen äidin kanssa puhelimessa, puhuin myös kissan kuoleman. Puhuessani en tuntenut yhtään mitään. Oli aivan kuin kaupassa käyntiä olisin selittänyt. Nada. Kylmä järkevä asiallinen minä - se on se, millainen minut on opetettu olemaan. Tajusin tilanteen samalla kun puhuin, yritin pysähtyä, kuunnella. Ei yhtään mitään.

En minä uskalla näyttää äidilleni tunteita. Torjun kaiken heti kun olen äidin kanssa tekemisissä. Tunnistin itsessäni vain ärtymystä.

Äiti sanoi: No onhan teillä vielä kolme kissaa.
Minä: Eipäs kun neljä.
Äiti: Kolmehan niitä on.
Minä: Neljä, kyllä mää nyt niiden määrän tiedän. Sää et vaan ole nähnyt nuorinta.
Äiti: Ai jaa. On teillä niitä monta. Älkää vaan uutta ottako, nyt jo on niin monta.

Ärtymys, vanha tuttu. Äiti ei (minusta) kuuntele (tai ymmärrä tai tajua) asioita, joita hän ei ole itse nähnyt. On turhauttavaa puhua tuuleen - puhua asioita, joita toinen ei kuule / ymmärrä.

Olo on kohtuullinen. Surun lisäksi kiusaa taikausko. Pelkään, että kissan kuolema oli jonkinmoinen katastrofigeneraattorin alkuyskäisy, ja jatkossa seuraa paljon pahempia asioita. Pelkoni ovat melko älyttömiä (kumminkin tunnistettavia). Tänään aamulla kävellessäni töihin muistin että olin siirtänyt kirkasvalolampun pikku lipaston päätyyn - kissat varmaan pudottaisivat sen sieltä ja lamppu hajoaisi, Mäkinen (tai Vieteri tai Urho tai Pipsu) loukkaantuisi tai kuolisi. Töitten jälkeen odotin miestä saapuvaksi, hän oli myöhässä. Ajattelin että puolisko on siis ajanut kolarin ja kuollut tai alkanut ryypätä. Blääh, voisin ottaa jostakin varapään, sellaisen, jossa ei niin helvetin helposti pyörisi negatiivinen kuvitelmakela.

Kissan kuolema

Meiltä kuoli kissa tänään.

Juuri olin kehinyt uuden blogin, jonka ajattelin pyörivän kissaviisikon ympärillä. Kolme kuvaa ja lyhyttä tekstiä olin sinne laittanut, ja nyt piti kirjoittaa yhtä aikaa sekä esittely- että kuolinpostaus.

Eilen oltiin päivystävällä eläinlääkärillä iltakymmenen jälkeen. Tänään menin kahdeksaan töihin, miehellä oli vapaapäivä, hän vei kissan uudestaan lääkäriin.

En osannut jättää kunnolla hyvästejä aamulla. Tarkoittaa: en lähtiessäni osannut ajatella, etten enää näkisi kissaa. Vaikka se vaikutti kovin kipeältä, niin kumminkin samaan aikaan kuvittelin, että se toipuisi ja selviäisi.

Meillä on ollut täällä kollektiivinen itkukuoro. Vaikka muuten ollaan jähmyjä ja minulla on tämä itkemisen vaikeus (no kun hävettää, ei kehtaa, ei uskalla, on tyhmää itkeä), niin kissan kuolemaa saa surra. Miehelle se oli 14 vuotta kaverina, minä tunsin sen alle puolet noista vuosista. Ihan alussa kuvittelin, että juuri Trotski inhoaa minua. Se saattoi piiloutua minulta, se saattoi väistää, joskus se taisi läppästä tassulla.

Minusta se kissa oli kuin angstinen suomalainen. Vetäytyi välillä eristykseen, kiersi välillä naukumassa ahdistustaan, väisti ruokakupeilta muiden kissojen edestä pois, lahjoitti lelunsakin muille (en mää mittään tartte, ottakaa te vaan).