Oikopolku

Monenlaista tapahtunut. Kohta matka... startti tänään illalla.

Ja on kevätkin... Elämä näemmä kantaa.

Terapiaa

Miehen mahan päällä makaa kahden kissan kollikasa.

Väsyttää ja pingottaa yhtä aikaa (PMS tai YMS).

Terapiassa olin täynnä sisäistä tyytymättömyyttä tai vaille jäämistä ja aloin purkaa kaikkea kiukkua ja pettymystä... terppa kaivaakin niitä hetkiä, joissa olen sitten kaikesta vanhempien viksahtaneisuudesta huolimatta selvinnyt, kyennyt, pystynyt, onnistunut, iloinnut, kokenut yhteyttä, ollut näkyvä... En päässytkään jumittumaan siihen, miten paljon on ollut pielessä tässä tai tuossa tilanteessa suhteessani vanhempiin.

Terapia toimii paremmin kuin kirjoittaminen. Kirjoitan kyllä näkyviin muistoja ja tunteita, mutta samalla jään kiinni niihin kipeisiin muistoihin ja tunteisiin. On kuin railo mielessä, siihen putoaa ja vajoaa aina vaan syvemmälle, kun havainnoi sen railon muotoja ja omia olojaan. En osaa vieläkään itse nostaa itseäni - mutta sentään tartun köyteen, kun minulle sitä ojennetaan.

Ainakin kaksi psykologia on tätä ennen yrittänyt samaa kuin tässä tämä terppa, ja olen ahdistunut ja turhautunut aina vaan lisää, kokenut pettäväni terpan uskon ja toivon, kun en ole kyennyt edes avun kanssa näkemään muuta kuin pahaa oloa eri olomuodoissa. On ollut kaksin verroin toivoton olo, kun on sen alkuperäisen ahdistuksen lisäksi kärsinyt ahdistusta siitäkin, ettei pääse pois ahdistuksestaan, vaikka terapeuttikin siinä tekee voitavansa.

En osaa selittää, miksi tämä tässä nyt toimii. Terapiakerran jälkeen olin taas vapaa - vapaa kaunoista ja kiukusta ja omista sisäisistä ristiriidoistani. Olin vapaa siitä yli-isosta velvollisuudentunnosta, joka tekee asioista suorittamista ja puurtamista. Tiedän että kaikki paska ja ristiriidat ovat vieläkin minussa, mutta tällä hetkellä taustalla, sivussa, asioina, jotka eivät pyöritä minua ympäriympäriympäri.

Tauolla

Viimeinen terapiakerta pitkään aikaan oli tänään aamulla. Jatketaan elokuun lopulla.

Viime viikolla psykiatrilla tajusin ihan ilmeisen asian, se oli ollut nenäni edessä niin isona, etten ollut sitä nähnyt.

Jostakin toisen vuoden puolivälistä lähtien olen suorittanut terapiaa. On ollut muka kiire käsitellä kaikki tarpeellinen ennen kuin toinen vuosi loppuu, on yrittänyt olla kovin puhuvaa ja tulkitsevaa terapiatunneilla, on pitänyt terapiaa jonakin kurssina tai pakettina, joka on kohta valmis ja paketissa.

Hei haloo. Minuudestahan terapiassa on kyse. Niin että valmis? Tuotos? Suoritus?

Olin ahdistunut ja pettynyt, kun eräällä terapiakerralla toukokuussa terppa otti puheeksi kolmannen vuoden mahdollisuuden. Tuntui että olen jollain lailla epäonnistunut - liian hidas tai jumissa tai kertakaikkiaan vaan huono. Minähän olin itse päättänyt, että kahdessa vuodessa on terapiaa tarpeeksi. Kelakin oli päättänyt, sehän myöntää tukea hiukan väljemmin perustein kahdelle vuodelle ja sille kolmannelle on enemmän ehtoja.

Tätä suorittamispuolta itsessäni olen eräille ihmisille yrittänyt selittää. Jos itse yhdistää suorittamisen vain esim. opiskeluun tai ylitöihin tms. kohtuullisen selvästi mitattavaan, ei varmaan voi tajuta tätä.

Välillä suoritan arkista olemista. Tuokin roskapussi pitää viedä, ruokaa pitää laittaa - siis oikeaa ruokaa, ei eineksiä tai pelkkää voileipää - , tuo dvd pitää katsoa, kun se pitäisi palauttaa huomenna, ulos pitäisi mennä kun kerran aurinko paistaa, pyykkiä pitäisi pestä koneellinen ja kaverille laittaa tekstiviesti... Olosta riippuen joko alan tehdä listaamiani asioita tai en - mutta silloinkin ne jutut ovat mielessä ei-tekemisenä, joka on ihan yhtä ikävää kuin suklaalakossa on konvehtien ajattelu. Työmaalla juttelusta saan suorittamista, kun koen että ruokatauolla pitää ja kuuluu puhua vaikka juuri sillä hetkellä ei erityisesti huvittaisi tai vaikka mielessä ei olisi mitään jutunaihetta.

Ainoa juttu johon en saa mukaan suorittamisen hiventäkään, on kissat. Niiden kanssa oleminen on suorittamisen ulkopuolella.

Kunpa osaisin ihan vaan elää järkeilemättä ja suorittamatta ja kontrolloimatta.

Haukotus

Kissakolmonen sai selkäni takana juuri söpöily-kurinakohtauksen. Triffidsin levyn viimeinen kappale (How Could I Help But Love You) loppui. Yritin aloitella kirjaa (Aina Bergrothin Ah autuutta), töksähdin.

Kas, söpöily-kurina houkutti paikalle toisen kissan, nyt painitaan laiskasti.

Erittäin laiska olo. Oli työvuoropäivä, unelias lauantai. Myöhemmin sammuin jo kerran sohvalle. Unosten jälkeen kävin kävelyllä, oravat kiersivät mäntyä ympäri.

Taidan töksähtää nukkumaan. En jaksa miettiä mitään.

Pitkää päivää

Päivässä oli kaikki ainekset huonoon ja stressaavaan: aamulla minulle lankesi toistamiseen operaatio kassanlaskenta. Häiritsi hiukan se tapa, jolla työkaveri käskytti minut tekemään sen. Ei hän ole esimiesasemassa, hän vain on tuossa työssä ollut kauemmin kuin minä ja on muutenkin melko määräilevä ulosanniltaan. Olisi hän voinut edellisenä päivänä sanoa kassasta ja sen laskemisesta, sen sijaan että ensimmäisenä aamukasilta huomenen jälkeen sanoi: Laske kassa, se on vielä hakematta.

No, laskin kassan. Ehdin juuri ja juuri ajoissa ennen päivän opetusrupeamaa. Sitten kipkap syömään hätäisesti, asiakaspalvelutiskin sivuun istumaan ja siinä vaiheessa selvisikin, että meitä olisi tänään yksi oletettua vähemmän. Joku halusi maksaa kaksikymppisellä ja juoksin yläkertaan vaihtamaan heidän kassasta vaihtorahaa. Sillä välin pahansisuinen teinipoika oli huudellut sen määräilevän työkaverin vitun huoraksi.

Tein sitten pitemmän päivän, töissä liki 9 tuntia. Osin kiirettä, osin odottelua. Tunnistin itseni päivän Viivistä ja Wagnerista.

Myöhemmin ruokakaupassa ja vielä myöhemmin kävelyllä (korvissa Alangon Blanco Spirituals) ja sen jälkeen sohvalla lukemassa Kati Kovácsin Viidakkonaisena Vatikaanin varjossa -albumia. Ihana kirja, hullu ja hurja ja voimakas. Haluaisin saada omaan luovaan tekemiseen samaa.

Tynnyristä ulos

Äiti ei ole paha ihminen. Olisi yksinkertaisempaa, jos hän olisi ollut väkivaltainen tms. Silloin voisi osoittaa lakipykäliä yhdellä sormella ja toisella äitiä, voisi sanoa, mitä pykäliä vastaan hän on rikkonut.

Etäisyys ja puhumattomuus eivät ole rikoksia. Ei ole rikos sekään, ettei äiti ole pitänyt minua sylissä lapsena tai halannut. On aivan kuin hän olisi fyysisen läheisyyden puutetta yrittänyt korvata ylihuolehtimisella, pitämällä jatkuvasti näköpiirissä, suojelemalla hyppimästä, kiipeämästä, juoksemasta. Ei sekään ole rikos. Ei ole rikos, jos lapsen opettaa avuttomaksi ja osoittaa hänelle, että hän on hyvä ja kiltti silloin kun hän on passiivinen, paikallaan, hiljaa.

Olen tynnyrityttö. Taaperona juoksentelin liian innokkaasti mökin pihamaalla sillä aikaa kun aikuisilla oli tärkeämpää tekemistä. Jotten olisi juossut vetiseen ojaan, niin vanhemmat laittoivat minut tyhjään sadevesitynnyriin, sellaiseen metalliseen ruostuneeseen hökötykseen, jossa on korkeutta puolitoista metriä ja halkaisijaa metrin verran. Vanhemmat istuttivat perunaa, minä olin tynnyrissä.

Sitä tekoa olen joskus nimittänyt pahuudeksi. Useimmiten se on tuntunut vain hiukan keinottomien ja hiukan ylihuolehtivien vanhempien ratkaisulta.

En muista tynnyristä mitään. Isä kertoi siitä joskus kun olin jo aikuinen, kertoi vähän naureskellen ja samalla kysellen: muistatko? tiedätkö?

Luulen että kaksivuotias minä on ollut hyvin hämmentynyt ja peloissaan tynnyrissä. Taivas on ollut jossakin korkealla, tynnyrissä on ollut hämärää ja kumisevaa, isä ja äiti näkymättömissä tynnyrin ulkopuolella.

Toisenlainen tynnyri rakentui ylenpalttisen suojelun ympärille. En lapsena tai nuorena ollut koskaan öitä poissa kotoa ystävien luona tai leireillä. Rippikouluun ilmoittauduin leirille, kun halusin syyn päästä pois vanhempien helmoista. Rippikoulun jälkeen olin taas kotona. En ole eläissäni ollut yökylässä tai kotibileissä.

Kun lähdin opiskelemaan yliopistoon, matkustin ensimmäisen matkan junassa äidin kanssa opiskelupaikkakunnalle. Olin noloudesta mykkä, kun kämppäkaverini oli minua vanhempi, Helsingistä ja muutti tavaroita kavereittensa kanssa. Minulla oli vain äiti, muita en tuntenut.

Seuraavana viikonloppuna matkustin ensimmäisen kerran junalla yksin (tietysti kotiin vanhempien luo). Seuraavalla viikolla - tai sitä seuraavalla - taisin opetella käyttämään pesukonetta.

Ei kai ole rikos kasvattaa lapsensa avuttomaksi ja riippuvaiseksi? Olen järjettömän kateellinen, jos kuulen tai luen toisenlaisesta äidistä. Sellaisesta joka koskettaa ja halaa, joka rohkaisee, joka uskoo, joka tukee, joka iloitsee lapsensa puolesta. Olen elänyt toisenlaisessa todellisuudessa. Minun on pitänyt kamppailla kahdella kentällä: omien epävarmuuksieni ja äidin pelkojen kanssa. Olen oppinut, ettei äidille kannata kertoa asioista, jotka eivät ole vielä toteutuneet. Kaikki muutokset ovat äidille mahdollisuuksia huonompaan. Silloinkin kun muutos on jo tapahtunut, häntä pitää vakuutella.

Olisi kenties ollut jollain lailla helpompaa, jos äidin pelot ja neuroosit olisivat äityneet niin isoiksi, ettei niitä olisi voinut pitää piilossa. Jos äiti olisi joutunut jonkinlaisen hoidon piiriin, niin olisin kenties aiemmin tajunnut, etteivät kaikki äidit ole samanlaisia, tai ettei äidin omituisuus ole minun syytäni. Vaikka eläisin miten rajattua ja turvattua elämään aivan hänessä kiinni, niin silti herättäisin (muka) hänessä huolta ja levottomuutta.

No, näitä samoja asioita olen hiukan eri muodissa kirjoittanut monta kertaa. Tämä kerta ei taida sisältää mitään olennaista muutosta. Sen verran terapia on auttanut, etten ole enää ihan niin kiinni kaunassa ja katkeruudessa. Välillä on hetkiä, jolloin tuntuu että olen hukannut elämästäni vähintään vuosikymmenen pelkkiin irtipääsemisyrityksiin ja oma elämä on ollut lähinnä hengissä pysymistä. Jos olisinkin ollut hiukan vähemmän lapsi silloin kun aloitin opiskelun, olisin rohjennut enemmän, olisin kenties kyennyt valikoimaan toisenlaiset aineyhdistelmät ja välttänyt kokonaan sen, että seurasin laumassa ja ajattelematta opetusharjoitteluun ja lopulta kouluun. Olisin kenties kyennyt solmimaan jonkinlaisen miessuhteenkin, olisin saanut korjattua vääristyneitä käsityksiä ruumiista ja seksuaalisuudesta ja naisena olemisesta.

Josjosjosjos.

Monta elämää

Eilen olin eräässä koulutuksessa mukana. Jollain lailla koko päivä oli kepeä, vaikka ainekset raskauteenkin olivat läsnä. Esimerkiksi olin koulutustauolla yksin lounaalla ja sellaiset tilanteet ovat omiaan laukaisemaan minussa joukkoon kuulumattomuuden, omituisuuden ja huonouden oloja. Hiukan omituinen oloni kyllä oli kun istuksin itsekseni isohkon lounaspaikan pöydässä ja katselin muihin pöytiin, joissa istui ihmisiä kaksin, kolmin ja isoimmalla joukolla. (Noh, istui myös yksittäisiä ihmisiä, muitakin kuin minä.) Tajusin kumminkin selkeästi, etteivät nuo muut noissa muissa pöydissä tuojottele minuun alta kulmain ja mieti: "Mikä tuokin luulee olevansa, istuu tuossa yksinään, kohta se varmaan kaataa juomalasinsa syliin..." Olen kuvitellut, että muut tuollaisia miettisivät. Taidan olla käänteinen narsisti: jos kunnon luonnenarsisti kuvittelee olevansa kaikkien jumaloinnin kohde, niin minä taas olen kuvitellut olevani muiden pilkan ja syrjinnän kohde.

On vapauttavaa, kun näistä ajatuskehistä ja asetelmista alkaa päästä irti.

Ajoittain häpeän kovasti sitä, etten ole elänyt sillä lailla tasaisen vakaasti. Mielessäni hahmotan elämäni moneksi eri elämäksi. Ensimmäinen on ollut lapsuutta ja nuoruutta vanhempien kodissa, toinen on ollut opiskelua, kolmas on ollut opettajana rämpimistä ja masennusta, neljäs on ollut laihtumista ja rakkautta, viides - tämä nykyinen - on työtä ja parisuhdetta. Melkein kaikki ihmiset ovat vaihtuneet kun elämäkin on vaihtunut, samoin asuinympäristö.

Aina välillä aikakauslehdissä on juttuja ihmisten suunnanmuutoksista (henkisistä tai fyysisistä) ja ne ovat vaikuttaneet minusta jotenkin epäilyttäviltä muutoksen aitouden suhteen. Eräitten kohdalla olen jäänyt miettimään, miten muuttujalla on varmasti ollut iso omaisuus taustaturvana, arvostetun suvun kannustus tms. Perusoletus molemmissa asenteissa on, että suunnanmuutosta ei ns. tavallinen vakaa ihminen tekisi. Muutoksen tekijässä on jotakin "vikaa", kun hän lähtee hötkyilemään valmiista elämästä toisaalle.

Jostain ihmeen syystä ne eri elämään vaihtajat ovat olleet "muita" ja minä olen (omasta mielestäni) ollut sellainen tasainen junnaaja, joka pyörii samassa kehässä - tai ainakin minun pitäisi pyöriä samassa kehässä, sehän on "kunnon ihmisen" osa. Epäilyttävää ja epämääräistä on uuden aloittaminen! Ainakin näin sisäinen itsekriitikkoni kuvittelee, ja sitä kautta oma elämäni näyttäytyy huonossa, suorastaan kelvottomassa valossa.

"Oikeat" ihmiset osaavat kyllä seurustella jo ihan teini-iässä, ei niiden tarvitse kolmekymppisiksi odotella neitsyyden lähdetystä. "Oikeat" valmistuvat siihen ammattiinsa ja sitten ovat ja pysyvät siinä - isolla rahalla on kumminkin koulut käyty ja aikaakin kulunut. "Oikeat" hankkivat jo parikymppisinä sen pankin lainaraha-asunnon ja alkavat vauvahaaveilla. "Oikeat" suunnittelevat häitään pari vuotta. "Oikeat" lähettävät joulukortit kaikille ystäville ja sukulaisille ja vieläpä nauttivat siitä hommasta. "Oikeat" ovat lapsesta asti laihoja, eivät ensin keskosia ja sitten pulleita ja sitten lihavia ja sitten taas hoikkia.

Olen onnellinen siitä, etten ole "oikea". En ole lapsesta asti halunnut ammattiin x, puolisoa, omakotitaloa ja kolmea lasta. Onneksi olen saanut monta elämää. Ne ensimmäiset elämät ovat olleet kovin riippuvaisen, takertuvan ja hyväksyntää hakevan ihmisen elämiä, mutta on niissäkin ollut mukana hyviä aineksia. Ja mitä lähemmäs nykyhetkeä elämissäni tulen, sitä selkeämmin olen minä. En olisi osannut ottaa vastaan elämäni rakkautta, jos hän olisi kävellyt vastaan vuonna 1990 Jyväskylän kaduilla. En - minähän olisin liimautunut ja takertunut ja humpsahtanut suoraan siihen kuvioon, joka oli vanhempieni parisuhteen mallin mukaan rakennettu. Jos olisin vastoin kaikkia voimia viihtynyt koulussa ja opettajana, niin taas olisi osa minusta jäänyt kehittymättä - en olisi joutunut kohtaamaan tunteitani ja sitä suunnatonta miellyttämisen tarvetta, joka saa minut sivuuttamaan itseni.

Olisi tylsää ja yksiulotteista, jos elämä olisi vain yksi kapea ura syntymästä kuolemaan, siinä junnaisi eteenpäin kohti kuolemaa, joka vääjäämättä lopulta kumminkin tulee kaikille. On hyvä, etten tiedä, mitä on viiden vuoden kuluttua tai kymmenen. Ehkä olen silloin taas eri elämässä.