Muutin mieltäni

Minun piti poistaa koko blogi. Muutin mieltäni. Noin yleensäkin delete-näppäin on liian helppo, oikean elämän vastainen. Ollut ja mennyt on ollutta ja mennyttä, vaikka sitä miten deletoisi.

Ehkä siis kirjoitan tänne joskus jotain tämän hiljaisuuden rikkovan postauksen jälkeen. En ota paineita.

Tässä välillä on tapahtunut paljon. Se uusi suhde kantaa, oikeasti. Käsittämättömän helppoa, keveää, olla yhdessä. Olla likellä ja lähellä, halata, suukottaa, lojua sängyssä - siis tehdä kaikkea sitä, mitä aiempi Meri piti itselleen mahdottomana. Yhdessä olemme asuneet kohta kolme vuotta, tästä voi itse kukin päätellä, että muutakin kuin yhdessä nujuamista on tullut eteen. Menimme naimisiin kesällä. Oli pienet häät, epäviralliset ja hauskat.

Ja minä kun kuvittelin, etten koskaan menisi naimisiin! Piti sekin uskomus rikkoa kahdesti.

Isä kuoli vähän häiden jälkeen. Se oli suru ja helpotus yhtä aikaa - ei hän ollut enää oma itsensä. Hänellä oli harhaisia ajatuksia, kipuja siellä täällä, mieli sekaisin uutta ja vanhaa asiaa. 90 vuotta, käsittämättömän pitkä aika elämää takana.

Lisää joskus myöhemmin. Nyt pitää pestä kissa.

Vanhemmat, ah...

Palautuipa mieleen yksi syy sille, miksi yhteydenpito vanhempien ja minun välillä on työlästä ja (minusta) jokseenkin ahdistavaa.

Vanhempani olettavat ja tulkitsevat. Varmasti minäkin oletan ja tulkitsen - kai kaikissa ihmissuhteissa oletetaan ja tulkitaan - mutta yleensä sentään vaivaudun varmistamaan, miten paikkansapitäviä oletukseni ovat.

Ei siinä mitään, että vanhemmat olettavat ja tulkitsevat. He olettavat ja tulkitsevat asioita ja tilanteita minun kannaltani kielteisesti aina kun se suinkin on mahdollista.

Viime sunnuntaina oli isänpäivä, ja puhuin tavallisesta poiketen sekä äidin että isän kanssa puhelimessa. Kun isä kyseli, mitä minulle kuuluu, niin kerroin sen mitä päässäni päällimmäisenä oli - eli ajatukseni olivat perjantain työpaikkahaastattelussa ja siinä, etten tullut valituksi (mutta jatkossa aion hakea vastaavia töitä ja varmasti vielä vaihdan duunia). Koitin vielä pelkistetysti perustellakin, miksi nuo haastatellun paikan tapaiset työt voisivat olla minulle mielekkäämpiä kuin nykyinen. Isä kuulosti minusta kovin vaisulta, mieleen jäi isän lause "Niin että toivoa on." Vastasin "Juu niin on" ja selitin, että on tämä nykyinenkin työ ihan ookoo.

Äskettäin puhuin sunnuntaipuhelua äidin kanssa.
Äiti: Niin sää olet sitten saanut potkut töistä?
Minä: Häh, miten niin?
Äiti: No kun isä selitti, että olit hakenut jotain paikkaa.

Hiukanko turhauduin. Sanoin että saa kai sitä työpaikkoja hakea, vaikka jo olisi töissä.
Äiti: No me mietittiin sitä koko viikko, että mitä on tapahtunu. Että kai siellä joku henkiökunnan supistus on ollut.
Minä: Kuule nyt, ei niitä noin yks kaks toteuteta. Ja jos toimintaa supistettaisiinkin, niin ensimmäisenä uudelleensijoitettaisiin vakinaisissa suhteissa olevat. Tää on kunta, ei yritys. Ette sitten kumpikaan voineet viime kerralla kysyä suoraan?
Äiti: No ei kun en määkään kuullut että mitä sää isälle puhuit. Ja sitten myöhemmin isä sanoi, ettet ollut päässyt työpaikkaan.

Vanhempani ovat nykymaailmasta mitään tietämättömiä ja omien uskomustensa ja kuvitelmiensa vankeja olematta silti dementikkoja tai harhaisia. Käytännössä varmoja ja väärinkäsityksistä vapaita puheenaiheita on kovin vähän. Tuoretuotteitten hinnat. Sää. Sisälämpötila. Päivien pituus (tai lyhyys). Tämänkertainen ei ole ensimmäinen outo tulkinta, jonka he ovat tehneet ja jota he ovat hautoneet päiväkausia. Näistä tämänkaltaisista tilanteistako olen tehnyt päätelmän, että puhuminen sotkee vaan asioita?

Ruumisjuttuja

Äh, vaikea aloittaa. On monta päällekkäistä ajatusta lomittain mielessä, ne kaikki liittyvät ruumiiseen, omaan tilaan, omiin rajoihin.

Järkeilemällä olen joskus aikaa sitten päätellyt, että puoliso on "minun puolellani". Siis arvostaa minun kehoanikin, arvostaa luultavasti eri pohjalta kuin itse arvostan. Minulla kehoon liittyy paljon nolostuttavaa ja hävettävää. On kestänyt kauhean kauan, ennen kuin olen tunnetasolla tajunnut, että puoliso arvostaa. Arvostaa kaikesta epätäydellisyydestä huolimatta. Minä taas jumitan epätäydellisyyksiin ja muistoihin - kuvittelen että arvostaminen olisi mahdotonta. Sen tekisi mahdolliseksi taikatemppu: jos saisin itseni notkeaksi ja nopeaksi ja voisin pyyhkiä huis pois muistot.

Vanhemmat eivät osanneet suhtautua minuun muuta kuin lapsena. Jälkikäteen olen tajunnut, miten olemattoman vähän tilaa minulla oli kasvaa henkisesti. Esim. murrosiästä ei ääneen puhuttu ja minä olen tottunut lukemaan lausumattomia viestejä. "Sinä olet lapsi" oli se viesti, joka oli rivien väleissä niin kauan kuin asuin vanhempien luona.

Oli toinenkin viesti, monimutkaisempi, ristiriidassa ensimmäisen viestin kanssa. Ehkä se ei ole ollenkaan totta, ehkä kuvittelen sen. Siitä on vaikea kirjoittaa ilman että isä muuttuisi oudoksi ja irstaaksi. Se ei ole tarkoitus.

Olin isän tyttö. Minusta tuntuu (nyt, taaksepäin katsoessani), että isä nosti minut rinnalleen korvaamaan äitiä. Mitä isommaksi kasvoin, sitä paremmin lunastin paikan - tiedän tehneeni asioita, joita äiti oli luvannut tehdä, vaan ei sitten tehnytkään. Pieniä juttuja, pienuudessaan merkittäviä. Kuljin metsissä marjassa ja sienessä isän mukana. Saunoimme ja vihdoimme. Minä pesin isän selän harjalla - ei äiti.

Olisin halunnut omaa sauna-aikaa joskus murkkuiässä. Häpesin sitä, että vanhemmat näkivät joka paikassa tursuvat karvat (minulla karvat tosiaan kasvavat - vasta e-pillereitten syöminen on hillinnyt karvaisuutta) ja pullistuvat rinnat. Luulen että häpesin enemmän äidin katsetta kuin isän (äidillä on taito katsoa minua niin, että tunnen itseni vääräksi). Kun häpesin itseäni, en kehdannut puhua koko asiasta - enkä sitten saanut omaa sauna-aikaa kaupungissa ennen kuin 19-vuotiaana. Mökillä olin yksin saunassa ja löylyssä suunnilleen 11 vuodesta alkaen.

Kaupungissa oli kumminkin koti melkein koko vuoden. En oikein kehdannut edes katsoa itseäni. Ihon koskeminenkin oli vaikeaa rintojen alta ja haarustasta. Joskus kun vanhemmat olivat poissa molemmat (niitä hetkiä ei ollut usein), saatoin mennä eteisen peilin eteen katsomaan minua. En tainnut tehdä sitä koskaan ihan ilman vaatteita.

Ensimmäinen mies, joka minua piteli niin että siinä jotakin seksuaalista oli (miehen puolelta), oli humalainen setä. Olin kai seitsemännellä luokalla, setä käpälöi kirjastossa (sic!). Minua hävetti se tilanne, koin että halailu oli minun vikani. Se setä keksi tulla juuri minua halailemaan, (vaikka paikalla oli muitakin ihmisiä, ihan hänen ikäisiään naisiakin) koska minussa oli jotakin huonoa. Ällötti enkä kenellekään voinut sanoa siitä mitään, tuntui typerältä sekin, että ällötti. (Olen näemmä kirjoittanut tapauksesta ennenkin.)

Ensimmäinen mies, johon olin tunnistettavasti ihastunut, oli liki kuusikymppinen leski. Olin 29, hänellä oli 15-vuotias tytär. Muistan yhden viikonlopun ihastumisajalta. Olin käymässä vanhempien luona ja isä oli juuri nousemassa päivälevolta. Halasin häntä ja hetkeen en ollut varma, halasinko sitä ihastusta vai isää. Pelästyin. Luulin sekoavani. Hetki meni ohi.

Pyristelin sitten aika tyylittömästi irti suhteen alusta (sitä taisi kestää muutama viikko vain).

Vierailun jälkipyykki, osa 2 - mummu hukassa

Hui.

Puoli tuntia sitten olin vetku ja vapiseva, kuuntelin sängyltä kun mies soitti järjestelmällisesti kännykällä numerosta toiseen: vr - hätäkeskus - poliisi.

Puolta tuntia aiemmin kännykkäni oli soinut, isä siellä soitteli. Kysyi, mikä on kun vaimo ei ole tullut kotiin. Isä oli ollut asemalla vastassa, juna oli tullut ja mennyt, vaimo ei. Isältä oli kestänyt jonkin aikaa selvitä kotiin ja hämmennyksissä etsiä numeroni ja soittaa. (Jonkin aikaa tarkoittaa tässä puoltatoista tuntia.)

Ontto tunne mahanpohjassa, sinne tänne koikkelehtivia ajatuksia.

Sanoin että äiti kyllä lähti, lähti sillä junalla jota isä oli vastassa. Liekö sitten vahingossa mennyt pääteasemalle asti (eli seuraavaan kaupunkiin). Mutta matkan piti olla tuttu. Kotikaupungin aseman piti olla vieläkin tutumpi. Ehkä äiti oli nukahtanut tai saanut sairaskohtauksen tai --?

Lupasin soittaa, kun tiedän enemmän.

Seuraavaksi mies toimi. Lopputulema oli, että kahden piirin poliisit hälytettiin etsimään miehen anoppia, siis minun äitiäni, ikää 76 v, pituutta puolitoista metriä, pitkä pomppa, hattu ja käsilaukku. Jospa hän jostain syystä olikin poistunut junasta jo edellisellä asemalla? Tosin se edellinen asema oli lähempänä kuin pääteasema - hänen olisi pitänyt kaiken järjen mukaan olla jo kotona, vaan ei ollut.

Soitin isälle uudestaan, kerroin että äitiä etsitään. Isä kuulosti omalta itseltään - mietin, pitäisikö minun lähteä vielä tänään sinne hänen luokseen. Ei tuntunut hyvältä ajatus hänestä yksin kotonaan. Vielä pahemmalta tuntui ajatus äidistä jossakin epämääräisessä paikassa, eksyksissä junan ulkopuolella.

Kas, kesken puhelun isän ovelta kuului krapinaa. Kadonnut mummu - siis anoppi - siis äitini - siis isäni puoliso - tuli sisälle. Meriselitys kuului näin:

Hän oli yrittänyt poistua kotikaupungin asemalla junasta, mutta temponut kiskojen puoleista ovea - eihän se aukea, turvallisuussyistä. Siinä hötäkässä oli ollut joku toinenkin, joku mies, ovenripaa kiskomassa. Juna ehti lähteä asemalta ja ovi pysyi kiinni. Konduktööri tuli paikalle myöhemmin, sanoi että nyt mennään pääteasemalle asti (Ja mää olin oikeen vihanen sille!) Pääteasemalla äiti oli toimertunut ottamaan taksin. Meidän logiikalla taksilla olisi saman tien voinut ajaa kotiin asti, mutta äitipä körötteli sillä pääteaseman linja-autoasemalle ja linja-autoasemalla taas hän yhytti pikavuoron, joka oli lähtemässä kotikaupunkiin puoli tuntia myöhemmin (Ja se bussikuski anto mun istua autossa lämpimässä odottamas!)

Happy end. Mitä tästä opin? Kaikesta huolimatta välitän äidistäni ja menen sekaisin siitä ajatuksesta, että hän harhailisi yksikseen pimeässä vieraalla paikkakunnalla. Ja äiti (se avuton ja arka olento) oli ollut kerrassaan toimelias ja kykeneväinen oudossa tilanteessa. Kummallista on elämä.

Parisuhdeteoriaa

Ajatukseni ystävästä johtivat lopulta ajatuksiin parisuhteesta.

Hyvässä parisuhteessa on molemmilla tilaa olla ja elää. Ollaan yhdessä, on yhteisiä asioita - ja on myös molemmilla omia, yksityisiä juttuja. Yhdessä ollaan vapaasta tahdosta.

Minua ahdistavat riippuvaiset parisuhteet. Jos jompi kumpi on toisesta kovin riippuvainen taloudellisesti tai henkisesti, niin missä on vapaa tahto? Jos "ei voi erota" siksi, että asunto menisi erossa alta ja puolison palkkatuloon perustunut talous romahtaisi, tai siksi, että pelkää oman tai toisen hengen puolesta, niin millä perusteella silloin on suhteessa?

Vanhempieni liitossa äiti ei käynyt töissä syntymäni jälkeen. Äiti myös eristäytyi kotiin - hänellä ei ollut ystäviä tai kodin ulkopuolisia harrastuksia. Taloudellisesti äiti oli täysin riippuvainen isästä ja siitä, että isä kantoi palkkarahat kotiin. Käytännössä isä oli antanut äidin "tehtäväksi" hoitaa laskut ja muut juoksevat menot perheen tililtä, joka tarkkaan ottain oli isän palkkatili. Äiti nuukaili omia henkilökohtaisia menojaan - en tiedä, johtuiko nuukailu siitä, että hän piti säästäväisyyttä hyveenä, vai eikö hänellä mielestään ollut lupaa käyttää miehen ansaitsemia rahoja itseensä.

Aika nuoresta alkaen kävin isän kanssa keskusteluja isän ja äidin parisuhteesta (tämä on kai tavallisempaa toisin päin, niin että äiti ottaa tyttären uskotukseen). Isä sanoi minulle monesti, että jos hän olisi nuorempi, niin hän olisi jo eronnut. Ja hän sanoi myös, ettei voi erota, kun "ei äiti pärjäisi yksin". Minulle ei tarkkaan ottain selvinnyt, tarkoittiko isä taloudellista vai henkistä selviämistä. Ehkä molempia.

Itse olin mennä sekaisin siinä vaiheessa, kun olimme muuttaneet yhteen, kesäloma oli loppunut ja miehellä työ oli alkanut. Tajusin, että minähän olen kotona. Ja minunhan tässä nyt "kuuluu" hoitaa koti, muuten en hoida mitään osaa yhteisestä projektista. Mies kävi töissä eikä juurikaan osallistunut kotitekemiseen sitten työpäivien jälkeen. Meillä oli omat pankkitilit, joten miehen palkka meni miehen tilille. Vuokra maksettiin puoliksi ja ruokalaskua maksoi se kulloinenkin kaupassa kävijä.

Heti ensimmäisten kuukausien jälkeen minua alkoi ahdistaa helvetisti. Ahdisti se, että jos tilanne jatkuisi samanlaisena, niin minun pitäisi pyytää mieheltä "ruokarahaa" - hänellä kun oli minun työttömyyskorvaustani isommat tulot ja olin ihan kohta putoamassa harkinnanvaraiselle työmarkkinatuelle, jossa myös avopuolison tulot vaikuttivat korvaukseen. Ahdisti myös se saakelin kodinhoito. Ahdistuksen keskellä en saanut sanaa suustani - vaikka miten olisin muotoillut, niin olisi tullut vain vihaisia puhauksia suustani - ja kuvittelin jo ne miehenkin vihaiset puhaukset.

Olen aika vakuuttunut siitä, ettei minun pääni (tai miehenkään pää, sen puoleen) olisi kestänyt minun jatkuvaa työttömyyttäni. Se muistutti minua liikaa vanhempieni asetelmasta ja pakotti minua kovin äitini kaltaiseen rooliin. Jossain kohdin minua on tainnut auttaa se, että otan aika lailla huonosti vastuuta yhteisten asioitten hoidosta. Tiedän tuttuja ja tutun tuttuja, joissa nainen hoitaa kaikki kodin asiat ja pyörittää arkea aika lailla suvereenisti, mies on statisti siinä sivussa. En ymmärrä, miten ne tutut sietävät sitä sietämätöntä yksinäisyyttä, joka moisesta tulee. Kenties he kokevat sitten vastaavasti hallitsevansa arjen ja pitelevänsä tärkeitä nyörejä käsissään. En tiedä. Minä olen jossakin pisteessa yksinkertaisesti lakannut tekemästä ja jonkin aikaa tiskit ovat kasaantuneet ja villakoirat riemukkaasti siinneet sänkyjen alla. Sitten on mies vuorostaan alkanut tehdä ja olen tajunnut, etten ole yksin tässä liitossa.

Kaikenlainen riippuvaisena oleminen herättää minussa vihaa. Että olen vihannut äidin takertumista minuun ja mieheensä, sitä ettei hänellä ole ollut oikein mitään omaa. Että olen vihannut yhtä ala-asteen tuttuani, joka takertui minuun (kulki perässäni esimerkiksi, toisteli sanomiani sanoja ilmeisesti huomaamatta sitä itse ollenkaan, tms). Että olen vihannut myös itseäni, kun tietyissä kohdin olen tunnistanut riippuvaisuutta.

Ja sitten, toisaalta, voiko olla riippumaton muista? Onko se harhaa vaan?

Lapsena on riippuvainen. Mitä pienempi lapsi, sitä riippuvaisempi se on vanhempiensa ja hoitajiensa suojasta. Ehkä siksi olen kuvitellut, että tappaisin lapseni - en siedä sitä, että joku olisi minusta täysin riippuvainen (tai minä olisin jostakusta riippuvainen). Se on hirvittävän pelottavaa, sillä riippuvaisuuden myötä menettää oman itsensä. Minä en ole enää minä, minä olenkin jotakin vasta kun riipun.