Minun on vaikea tarttua hetkeen, myös sellaisiin hetkiin, joita olen jo ennakoinut ja joihin olen varautunut. Menen lukkoon ja jumiin, en saa sanottua omaa mielipidettä, kerrottua mitä minä tunnen, sanottua ei sen sijaan että vain hymyilisin ja nyökkäilisin...
Jälkikäteen olen itselleni vihainen ja ahdistunut. Tunnen etten voi luottaa itseeni. En voi luottaa siihen, että olisin itse itseni puolella. Monta lukkiutumisen ja vaitiolon ja hymyn hetkeä on mennyt sisäisessä irvistyksessä.
Äsken oli päinvastainen hetki. Tekisi mieleni halata minua. Minulla on toivoa, sittenkin. Voin sittenkin ajoittain selvitä noista pelottavista hetkistä, joina minä uhkaan paljastua - minä en olekaan se, jolle kaikki käy, en olekaan se näkymätön, jota ei tarvitse ottaa huomioon, olen minä.
Yksi ajatus auttoi minua. Minä olen turvassa. Sitä lausetta toistelin mielessäni. Tällä kertaa se ei ollut pelkästään hokema, vaan myös tunteena totta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti