Opettelen hoitamaan itseäni

Opettelen hoitamaan itseäni.

Se tarkoittaa, että olen suorittamatta. Olen suorittamatta ainakin hetkittäin. Tänään. Huomenna.

Selkäkipujen lisäksi tuli myös flunssa, tuli eilen iltapäivällä.

Soitin aamulla töihin ja sanoin olevani kaikki putket tukossa. Se on osatotuus - tämä flunssa ei ole erityisen hirmuinen, onpa vaan sellainen tavallisen väsyttävä. Korvat humisevat, aivastuttaa, päätä särkee, paleltaa.

Toinen totuus on se, että halusin olla suorittamatta. Halusin harjoitella sitä, miltä tuntuu soittaa ja ilmoittaa, etten nyt tule. Etten voi.

Viime viikolla sähköpostiini oli putkahtanut linkki Kunta10-tutkimuksen kyselyyn, kävin vastaamassa. Huomasin laittavani täpän kohtaan, jossa väitettiin että työpaikalla suhtaudutaan töistä poissaoloon kuin pinnaukseen. Tajusin että olen omalta osaltani luomassa sitä suhtautumista. Tajusin että tässä on taas yksi itsekriitikon ylläpitämä harha: työ olisi jotakin määrättömän tärkeää ja minä saisin itselleni osan tärkeyttä ja arvovaltaa, kun arvostaisin enemmän työtä kuin itseäni.

"Koita nyt vaan tehrä tyäs." (Äidin ääni)

Niin, koitan kyllä, äiti, koitan. Mutta jospa nyt harjoittelisin EI:n sanomista pienessä asiassa. Minulla on siihen oikeus.

Eli en mennyt tänään töihin, en mene huomennakaan. Töitten sijaan olen niistänyt, nukkunut, maannut sohvalla ja lukenut kirjan (Petri Tammisen Mitä onni on?).

Mies kävi illalla kaupassa. Sain pyydettyä häntä tuomaan appelsiineja ja viiliä (mies ei syö kumpaakaan. Yleensä ostan omilla kaupparetkilläni nämä vain minun ruokani). Absurdia, että pyytäminen on vaikeaa. Jokin minussa kuvittelee, että itse pitäisi pärjätä aina koko ajan kaikkialla. Ei saisi pyytää keneltäkään mitään, sillä silloin joutuu myöntämään olevansa riippuvainen. Mahdoton vaatimus.