Kutominen tuntuu nyt hyvältä. Tarvitsen osin mekaanista tekemistä, sellaista stressitöntä. Kokeilin taannoin taas paria nettipeliä, mutta hakkaan niitä lopulta ihan hullun lailla - tai jos ovat järkeilytyyppisiä, niin tietyssä pisteessä jään junnaamaan enkä viitsi enää yrittää. Niitä monimutkaisempia taas en jaksa toista ohjevirkettä pitemmälle.
Riistin yhden vanhan neuleen, joka on lojunut vuosia kaapissa (se on liian iso, helmat roikkuvat joka suuntaan). Teen sitä uusiksi - kärsimättömänä haluaisin sen valmiiksi melkein heti kohta. Hiukan pitää kumminkin pakertaa.
Onneksi huomenna on terapia. Kaipaan sinne - tuntuu että taas on elämää määrättömästi viime kerran ja huomisen välissä. Viimeksi puhuimme etäisyydestä ja eristäytymisestä ja siitä, miten minulla on tapana väistellä puoliskon kanssa puhumista. Mieluusti selvittäisin kaiken oman mieleni sisällä ja olisin sanomatta omista väännöistäni tai meitä molempia koskettavista asioista. Minulla on kovin vahva malli siihen, että itsekseen pitäisi pärjätä - ja puhumatta, se olisi paras vaihtoehto. Puhuminen on muiden "vaivaamista", huomion hakemista, asioiden kaatamista muiden niskaan. Ehkä joskus noinkin on. Mutta minulla on taipumus ihan toisenlaiseen käytökseen: vetäytymiseen, penseyteen, piiloutumiseen. Sovin tekeväni eräitä harjoituksia tällä viikolla, mutta enpä ole tehnyt, en ainakaan kovin järjestelmällisesti.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti