Yksi nolo syy

Minulla oli yksi nolo syy terapian aloittamiseen. Nyt kun terapia on loppumassa, niin syy olisi edelleen olemassa.

Halusin terapian taustaturvaksi itselleni, kun oletin että terapian aikanaa (kolmessa vuodessa) varmasti tapahtuisi jokin mullistus vanhempieni voinnissa.

Mitään mullistavaa ei ole tapahtunut. Isä täyttää 86 kesäkuun alussa ja äiti 78 heinäkuussa. Siellä he asuvat, samassa asunnossa kuin 1960-luvulla. Kuulemma menevät päivän kerrallaan eteenpäin. En tiedä, voivatko kovin huonosti - eivät ainakaan minulle kerro huonosta voinnistaan.

Viimeksi kun kävin, niin isän puheet pyörivät koko ajan oman kuolemansa ympärillä (näin on ollut jo viimeiset viisi vuotta, vähintään). Miten hän odottaa lähtöä, joka saisi jo tulla. Miten hän ei halua muistotilaisuutta tai ilmoitusta lehteen.

Tunnen avuttomuutta, kun mietin vanhempien kuolemaa. Sinänsä heidän kuolemansa ei pelota, mutta se pelottaa, miten kuolema tulee. En mitenkään sietäisi sitä vaihtoehtoa, että jompi kumpi tai molemmat joutuisivat pitkiksi ajoiksi sairaalaan makaamaan. En sietäisi sitäkään, että äiti joutuisi vanhuksena opettelemaan elämistä yksin ensimmäistä kertaa elämässään.

Tunnen myös hirveää yksinäisyyttä. Ei ole ketään muuta jakamassa asioita. Ei sisaruksia tai lähisukulaisia. Siksi ajattelin terpiaa, ajattelin, että siinä olisi minulla tila ja ihminen, jolle puhua kuolema ja suru.

Mutta tämä ei nyt mennyt niin kuin olin suunnitellut.

Kissan kuolema

Meiltä kuoli kissa tänään.

Juuri olin kehinyt uuden blogin, jonka ajattelin pyörivän kissaviisikon ympärillä. Kolme kuvaa ja lyhyttä tekstiä olin sinne laittanut, ja nyt piti kirjoittaa yhtä aikaa sekä esittely- että kuolinpostaus.

Eilen oltiin päivystävällä eläinlääkärillä iltakymmenen jälkeen. Tänään menin kahdeksaan töihin, miehellä oli vapaapäivä, hän vei kissan uudestaan lääkäriin.

En osannut jättää kunnolla hyvästejä aamulla. Tarkoittaa: en lähtiessäni osannut ajatella, etten enää näkisi kissaa. Vaikka se vaikutti kovin kipeältä, niin kumminkin samaan aikaan kuvittelin, että se toipuisi ja selviäisi.

Meillä on ollut täällä kollektiivinen itkukuoro. Vaikka muuten ollaan jähmyjä ja minulla on tämä itkemisen vaikeus (no kun hävettää, ei kehtaa, ei uskalla, on tyhmää itkeä), niin kissan kuolemaa saa surra. Miehelle se oli 14 vuotta kaverina, minä tunsin sen alle puolet noista vuosista. Ihan alussa kuvittelin, että juuri Trotski inhoaa minua. Se saattoi piiloutua minulta, se saattoi väistää, joskus se taisi läppästä tassulla.

Minusta se kissa oli kuin angstinen suomalainen. Vetäytyi välillä eristykseen, kiersi välillä naukumassa ahdistustaan, väisti ruokakupeilta muiden kissojen edestä pois, lahjoitti lelunsakin muille (en mää mittään tartte, ottakaa te vaan).

Kela on sairaan nopea!

Postiluukusta tipahti myönteinen päätös kolmannelle terapiavuodelle.

Kas. Odotin sitä vasta joskus aikojen päästä, kuvittelin ettei näin heinäkuussa mikään liiku mihinkään.

Helpottunut olo. Hämmentynyt myös - miten niin kolmatta vuotta olisi vaikea saada? Vai olenko niiden papereissa erityisesti terapian tarpeessa...

Nyt voin taas kohta alkaa pelätä näitä tavallisia pelkojani. Kuten vaikka sitä, että terapeutti ottaa ja kuolee tai sairastuu. Tai että minä vaan en muutu, liiku, kasva (jumitan sen sijaan). Tai että jokin oikean elämän kriisi tulee ja jyrää kolmannen vuoden (sopisi vaikka vanhempien sairastuminen tai puolison retkahdus).

Äh, en jaksa pelätä. En nyt.

Uutispuuroa

Lähimenneisyydessä on muutaman vuoden jakso, jolloin en lukenut sanomalehtiä (en verkkosivujakaan). Ylen puoli yhdeksän uutiset saatoin katsoa, siinä kaikki. Tuntui että uutiset ahdistavat liikaa, vahvistavat minussa sitä uskoa, että maailma on paha ja jokaista pitää epäillä ja kuka tahansa koska tahansa voi tavalla tai toisella tuhota - ja tuhoamista monesti vielä pidetään hyväksyttävänä ja oikeana.

Mediaboikotti alkoi väljetä pari vuotta sitten. Viime syksynä tilasin kotiin Hesarin viikonlopputilauksen. (Jokapäivätilausta en kyllä tee... Tilaamattomuuteen on muitakin syitä kuin ahdistus; viikon lehtien paperimäärä on aika tolkuton, on ekologisesti älytöntä tilata kotiin lehteä jota molemmat voimme lukea työmaalla mielin määrin, meidän tapamme ylläpitää järjestystä on melko suuripiirteinen, joten äkkiä täällä kotona olisi vanhojen sanomalehtien hautausmaa...)

Mutta niistä uutisista ja uutisten ahdistuksesta. Vieläkin tunnistan sen ahdistuksen tietyistä uutisista. Viimeksi olo heräsi, kun uutisoitiin ylitorniolaisesta vanhuksesta, joka oli ensin tappanut aikuiset kehitysvammaiset tyttärensä, sitten vuodeosastolla maanneen vaimonsa ja lopulta itsensä. Jonain joutilaana hetkenä töissä pyörin (ahdistuksen maksimointitarkoituksissa, ilmeisesti) Hesarin keskustelussa, jossa kovin ymmärrettiin miehen tekoja ja osoiteltiin sosiaalitoimea sormella. Kertoilipa joku isompaa tietoa omaava siitäkin, miten miehen kehitysvammaiset lapset olivat määränsä verran elämässä jo kärsineet, raukat. (Hm, millä oikeudella ja ylemmyydentunnolla ns. terve määrittelee vammaisen elämän kärsimykseksi? Jos vamma ei aiheuta fyysistä kipua ja on syntymästä asti ollut olemassa, niin kokeeko ihminen silloin kärsimystä? Kärsiikö vaikkapa syntymäsokea näön puutteesta - voiko kaivata jotakin, jota koskaan ei ole ollutkaan?)

Laajennetut itsemurhat ovat hirveitä. Jollain lailla ymmärrän itsemurhan - kun mieli on tarpeeksi lukossa, alkaa elämän lopettaminen tuntua varteenotettavalta tavalta ottaa vastuu omasta itsestä. Sitä en ymmärrä, että itsensä murhaaja ottaa itselleen vallan päättää muidenkin ihmisten elämästä. Se on Jumalan leikkimistä, äärimmäistä vallankäyttöä. Jos näkee lähi-ihmiset niin avuttomina ja omasta itsestä riippuvaisina, ettei heidän elämänsä voisi jatkua oman kuoleman jälkeen, niin oman itsen ja muiden ihmisten rajat ovat täysin sekaisin - ja se taas on sairautta.

Minusta asia ei muutu yhtään ylevämmäksi siitä, että surmaaja ja surmatut ovat iäkkätä. Päinvastoin. Jos on elänyt tällä pallolla vuosikymmeniä eikä silti osaa ratkaista ongelmia muuten kuin tuhoamalla, niin elämässä on edennyt aika vähän. Ihan pieni lapsikin osaa raivota ja hajottaa hiekkakakkunsa lapiolla tai lyödä hiekkalaatikon muita leikkijöitä lapiolla päähän.

On jollain tapaa perin juurin kyvytöntä, jos liki 90-vuotias ei näe muuta vaihtoehtoa kuin 50-vuotiaitten lastensa surmaamisen. Koko lapsen syntymän jälkeinen elämä on elämää kohdun ulkopuolella, silloin opetellaan elämään omaa elämää - elämää jossa vanhemmat eivät enää huolehdi lapsesta. Jos lapsen on aikuisena mahdotonta kokonaan huolehtiä itsestään, niin silloin huolehtijoita pitää löytyä muista kuin vanhemmista.

Oikeasti sietäisi osoittaa kiväärillä loputtoman äidin(ja isän)rakkauden ideaalia, jossa vanhemmat huolehtivat lapsistaan viimeiseen asti. Yksikään vanhempi ei elä ikuisesti. Miten paljon niitä on, vanhempia jotka uhrautuvat ja pitävät kiinni lapsistaan, lapsia jotka ovat alusta loppuun riippuvaisia vanhemmistaan?