Teen kovin helposti päätelmiä rivien väleistä ja lausumattomuuksista. Kuvittelen että toinen tarkoittaa lausumuksellaan jotakin (ja jätän sitten varmentamatta, onko tulkintani ollenkaan pätevä).
Nielen kysymyksiä. En uskalla kysyä, jos epäilen, että kysymykseni voisi osua mutkikkaaseen tai arkaan aiheeseen. Kysymisen sijaan aivoluteilen. Aivoluteilu on kuulunut minun kasvatukseeni yhtä isosti kuin jollakulla toisella vaikka pöytätapojen hienosäätö (minulla etiketissä on aukkoja... oikeasti puolisko oli ensimmäinen ihminen, joka selitti esim. että aterimet jätetään kello viiden asentoon, jos on lopetettu ruokailu). Etiketin sijaan olen oppinut miettimään seuraavaa:
Onko sopivaa puhua?
Saako tästä kysyä?
Loukkaantuuko joku tästä puheenaiheesta tai kysymyksesta?
Pidetäänkö minua tyhmänä, kun kysyn?
Kannattaako kysyä?
Suuttuuko joku, jos kysyn?
Jos haluaa lapsesta hiljaisen ja mukautuvaisen, niin kannattaa arvostella lapsen sanomisia ja nolata häntä. Kannattaa myös olla vastaamatta kun lapsi kysyy tai vastata muunneltua totuutta.
Olisi kiva kasvaa aikuiseksi tässä kohtaa ja päästää irti siitä painolastista, mitä kannan mielessäni. Olisi ihana päästä vapaaksi, lakata pelkäämästä kasvojen menettämistä. Itse minä itsessäni tätä häkkiä ylläpidän. Joskus aikaisemmin kaikki varovaisuus on ollut tarpeellista ja turvaa tuovaa. Nykyhetkessä se kapeuttaa ajatuksia ja vuorovaikutusta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti