Tunteitten torjumisesta

Olen kamalan iloinen (ilo ja kamaluus samassa, tosiaan) siitä, että terapiassa uskallan tuntea. Minulla on tunneyhteys itseeni ja se on merkittävää. Terapiahuoneen ulkopuolella minun pitää erikseen muistuttaa itseäni, etten muuttuisi robotiksi.

Kun kävelin perjantaina töiden jälkeen portaita kotiin kolmanteen kerrokseen, ajattelin, että saan tuntea mitä vaan. Ajattelin, että maailma pysyy, että olen turvassa, että olen hyväksytty. Olen hyväksytty vaikka miten itkisin tai huutaisin tai olisin vaiti ja ahdistuksessa. Saan olla juuri niin surullinen kuin olen - ei tarvitse pidätellä, selitellä, olla järkevä.

On ollut kummallista jakaa suru toisen ihmisen kanssa. Aikaisemmat suruni ovat olleet yksin minun, henk. koht., jotakin sellaista, jota muut ihmiset eivät ole tavoittaneet. Terapiassa surut ovat tulleet julki ja terapeutti on tunnistanut ne suruksi, mutta hänkin on katsonut tunnettani ulkopuolelta, olematta itse osallinen.

Me taidamme molemmat kissan lisäksi surra myös muita surujamme. Surulle on nyt tila ja lupa.

Kun puhuin eilen äidin kanssa puhelimessa, puhuin myös kissan kuoleman. Puhuessani en tuntenut yhtään mitään. Oli aivan kuin kaupassa käyntiä olisin selittänyt. Nada. Kylmä järkevä asiallinen minä - se on se, millainen minut on opetettu olemaan. Tajusin tilanteen samalla kun puhuin, yritin pysähtyä, kuunnella. Ei yhtään mitään.

En minä uskalla näyttää äidilleni tunteita. Torjun kaiken heti kun olen äidin kanssa tekemisissä. Tunnistin itsessäni vain ärtymystä.

Äiti sanoi: No onhan teillä vielä kolme kissaa.
Minä: Eipäs kun neljä.
Äiti: Kolmehan niitä on.
Minä: Neljä, kyllä mää nyt niiden määrän tiedän. Sää et vaan ole nähnyt nuorinta.
Äiti: Ai jaa. On teillä niitä monta. Älkää vaan uutta ottako, nyt jo on niin monta.

Ärtymys, vanha tuttu. Äiti ei (minusta) kuuntele (tai ymmärrä tai tajua) asioita, joita hän ei ole itse nähnyt. On turhauttavaa puhua tuuleen - puhua asioita, joita toinen ei kuule / ymmärrä.

Olo on kohtuullinen. Surun lisäksi kiusaa taikausko. Pelkään, että kissan kuolema oli jonkinmoinen katastrofigeneraattorin alkuyskäisy, ja jatkossa seuraa paljon pahempia asioita. Pelkoni ovat melko älyttömiä (kumminkin tunnistettavia). Tänään aamulla kävellessäni töihin muistin että olin siirtänyt kirkasvalolampun pikku lipaston päätyyn - kissat varmaan pudottaisivat sen sieltä ja lamppu hajoaisi, Mäkinen (tai Vieteri tai Urho tai Pipsu) loukkaantuisi tai kuolisi. Töitten jälkeen odotin miestä saapuvaksi, hän oli myöhässä. Ajattelin että puolisko on siis ajanut kolarin ja kuollut tai alkanut ryypätä. Blääh, voisin ottaa jostakin varapään, sellaisen, jossa ei niin helvetin helposti pyörisi negatiivinen kuvitelmakela.