Vaikeneminen kultaa

Raahaan mukanani tätä vanhempien arvomaailmaa, vaikka omassa elämässä olen huomannut, etten kykene elämään sen mukaan.

Esimerkki tältä päivältä: puhuin äidin kanssa puhelimessa, hän sanoi lauseen kouluampumisista, totesi että se on niin kauheaa, ettei siitä voi puhua.

Niin, sanoin.

Ei minulla ollut tarvetta puhua asiasta äidin kanssa. Mutta toisaalla, muuten putoan tähän ansaan: Olisi sen parempi, mitä enemmän ratkaisisin asiat vain mieleni sisällä, itsekseni, puhumatta niistä kenellekään. Puhuminen on luovuttamista, heikkoutta.

Miehen kanssa törmään vähän väliä näihin asioihin, joita jään mielessäni hautomaan. En puhu. Olen jopa tyytyväinen, kun en ole "häirinnyt" toista höpinöilläni, vaan hillitsen itseni. Kas kummaa, jonain päivänä - taas - huomaan, ettei meillä oikein ole mitään yhteistä, puhumme lähinnä kissoista ja jostain muista turvallisista aiheista, ne muut jutut ovat mielessäni siirtyneet vain osiksi sisäistä puhetta. Siihen sisäiseen puheeseen taas toisella ei ole pääsyä. Ja kun en ole läpinäkyvä, niin alan tuntea itseni yksinäiseksi ja hylätyksi, koen ettei toinen ymmärrä minua. Miten voisikaan ymmärtää, jos en puhu asioitani julki. Ihan itse olen kaivanut tämän haudan.

Kuka käskee istua turpa kii?

Äiti. Tai se vanhempien sukupolven kulttuuri.

Joka kerralla joudun pakottamaan sanat ulos itsestäni. Perkele. Minä haluan olla minä, en mikään mini-äiti.