Tänään olen ainakin parin verkkolehden sivuilta lukenut uutista nuorille masennuksen takia myönnettyjen sairaslomakausien lisääntymisestä.
Niin, minun onnekkuuteni taitaa olla siinä, että aloin potea masennusta jo 90-luvun lopulla. Kun samat kelat alkoivat uudestaan pyöriä mielessäni 2005, niin minulla oli jo osoittaa, että tätä ja tuota on kokeiltu, näitä pillereitä syöty, mielenterveystoimistossa hoitsun kanssa juteltu. Tahdon terapiaan, kiitos, se on vielä kokematta.
Onneksi en ole arvoiltani erityisen suomalainen. Pari viikkoa sitten ainakin iltapäivälehdissä ja maakunnallisissa julkaisuissa revittiin juttua yhden viestintätoimiston tekemästä kyselystä. Siinä selviteltiin sata statusasiaa, joita suomalaiset arvostavat. Hiukan referointia kyselyn tuloksista (kaikki tulokset täältä, ykkönen siis nauttii kaikkein suurinta statusta, sadas kaikkein pienintä):
Ensimmäisellä sijalla oli "olla hyvä työssään"
Toisella sijalla oli "olla rakentanut omaisuutensa itse"
Sijalla 36 on "olla lapsia, jotka ovat hyvässä koulussa"
Sijalla 53 on "olla hoikka"
Sijalla 69 on "kauniit lapset"
Sijalla 61 on "omistaa arvostettuja merkkivaatteita ja asusteita"
Sijalla 98 on "käydä terapiassa"
Terapiassa käyminen on luettelossa samassa sarjassa golfin pelaamisen ja aidon turkistakin omistamisen kanssa.
Ei kai ole ihme, että lääkitys on mielenterveyden ongelmissa se kaikkein käytetyin keino. Pillereillä vältetään esim. kiusalliset statuskysymykset, eikä tarvitse tunnustaa läheisilleen (tai työnantajalle tai vaikka naapurin Martta-mummolle) tarvitsevansa henkistä apua. Mieluummin kallisarvoisia koruja, kiitos (ne ovat listalla 60) tai viinikellari (listan sijalta 73).
Jokainen joka hiukan lähemmin minut tuntee, tietää terapiastani. Ystäväni taitavat olla aika outoja hekin, en nimittäin saa heitä sovitettua statusluetteloon.
Mutta hei, onhan listalla kaksi asiaa, joita arvostetaan vielä vähemmän kuin terapiassa käymistä.
Sijalla 99 on "olla vähintään 15 vuotta nuoremman miehen kanssa" ja
sijalla 100 "parantaa ulkonäköään lääketieteellisin apukeinoin"
Viiraako silmissäni, vai näenkö jotain yhteyttä nuorten mielenterveysongelmien ja tämän statusluettelon kanssa? Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän (toivottavasti) tartun siihen, mitä "muut" ajattelevat. Miten muka "pitäisi" elää. Mitä asioita hankkia kuuluakseen "joukkoon". Mutta nuorena... olin kovin arka tekemään mitään omaa. Tuntui turvalliselta myötäillä muita. Edelleenkin tuntuu ajoittain. Mutta... koko ajan harjoittelen aidosti omana itsenä olemista.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
6 kommenttia:
Tämmöiset statusluettelot ja "kaikkimullehetinyt" elämä mukaanluettuna vielä se, että vanhemmat ovat oman statuksensa takia jättäneet nuoret yksin silloin kun eniten olisi rakkautta ja rajoja tarvinnut antaa.
Kyllä ihan varmasti liittyvät toisiinsa ja paljonkin.
Minä luin persoonallisuuspsykologian kirjaa jossa ihan selkeästi kuvattiin että lapsuudessa olleet itsetunto-ongelmat vaikuttavat urakehitykseen. Ja urakehityksellä on aika paljon tekemistä noiden "statuksien metsästämisen" kanssa.
En tiedä sitten että voiko terapia auttaa tuossa ongelmassa kokonaisvaltaisesti koskaan vai olenko esim. minä tuomittu loppuiäkseni lapsuuteni takia pärjäämättömyyteen tietyissä asioissa...
Mutta ihan oikeassa minusta olet tuon mielipiteesi kanssa. Otsikosta, koetko olevasi onnekas kuitenkin?
Katariina, kirjoituksen otsikko ei ollut ironiaa, vaan olen onnekas...
Niiden kuulopuheiden perusteella, mitä tiedän puolitutuista, ei ole mitenkään varmaa tai selvää saada masennukseen muuta hoitoa kuin vaihtuvia lääkemääräyksiä ja pätkittäistä sairaslomaa.
Olen alusta asti jonkin muunkin kontaktin saanut kuin omalääkärin tms. - olkoonkin, että yhdessä vaiheessa se hoitokontakti oli mielenterveystoimiston hoitsu. Moni on hakenut Kelan terapiatukea useamman kerran, oma hakemus hyväksyttiin suoraan. Terapeuttikin löytyi kohtuullisen kivuttomasti.
Työkin kuuluu onnekkuuteen. Olen onnekas, kun sain mahdollisuuden vaihtaa ammattia ja löysin myös työtä ammatinvaihdon jälkeen. Olen onnekas, kun tässä nykyisessä työssä on mieleni voinut paremmin (eihän se tietysti pelkästä onnesta ole kiinni, mutta...). Ehkä ne mielenterveyssyistä kirjoitetut sairaslomat ovat kohdallani menneisyyttä.
Olen onnekas, kun ihan lähipiirissäni - vanhempiani lukuunottamatta - suhtaudutaan ymmärryksella mielenterveyden hoitoon. Yksi ystävä on tainnut puoli lausetta sanoa lievän epäilevään sävyyn ("mitä sä oikein terapiassa käyt?"), mutta muuten... Monella on jonkinlaista terapiaa itselläkin ollut tai näkevät terapian mahdollisena vaihtoehtona.
Tämä onnekkuus vaan unohtuu arjessa... Helposti takerrun kaikkiin voimaa vieviin ja ongelmallisiin juttuhin, äkkiä "kaikki" on huonoa, tuskaista, elämä lukossa.
En usko, että kukaan olisi loppuelämäkseen tuomittu lapsuutensa takia. Vaikka lapsuus vaikuttaa meissä aina, niin lapsuuden merkitys muuttuu.
Olisi kammottavaa, jos kulkisimme kohdusta hautaan varhaislapsuudessa meihin iskostetun kehikon vankeina. Missä on vapaus valita tai muuttua? Jokaisella ne on oltava, muuten elämä on merkityksetöntä.
mahtavaa ja parantavaa lukea näitä sun ajatuksiasi. Kiitos näistä.
On jännä asia, että mielipideilmasto on ja pysyy sellaisena, että lääkitys on jotenkin vähempiarvoinen keino selvitä masennuksen kanssa kuin terapia. Sanon 'selvitä', koska osa meistä masentuneista ei koskaan parane, vaan joutuu sopeutumaan ja kehittämään keinoja mennä päivästä toiseen ja pysytellä elossa.
Oma kokemukseni kuuden vuoden lääkehoidon ja viiden vuoden terapian (KAT ja psykodynaaminen) jälkeen - jotka limittäin, eivät jatkuvasti yhtäaikaa - on se, että lääkehoito auttaa minua ja terapia ei.
Ehkä minulla on ollut vääränlaisia terapeutteja (2 kpl), mutta tippaakaan hyötyä ei 2 x viikossa sessioista ole ollut. Olen siis istunut tahkoamassa yhteensä liki viisisataa tuntia, mutta olen edelleen nollapisteessä valtavan ahdistuksen ja itsetuhoajatusten kanssa.
Ainoa asia, joka on pitänyt ja pitää minut elossa on - tadaa - lääkitys.
Tämä ei tunnu olevan hyväksytty tapa hoitaa depressiota. Jokaisessa lehdessä näen kitinää siitä, kuinka masennuspotilas saa vain reseptin käteensä. Yhtä usein saan lukea parantumistarinoita terapia-auvon jälkeen.
Se ei mene aina näin. Valitettavasti.
Soisin mieluusti, että edes joskus joku sanoisi, että lääkehoito on yhtä legitiimi tapa hoitaa masennusta kuin terapia. Eikä lainkaan sen huonompi. Että me masennuspotilaat olemme yksilöitä, eivätkä kaikki reagoi oppikirjan tapaan oppikirjametodeihin.
Psykoterapian tehokkuudesta masennuksen hoidossa ei myöskään ole pitävää näyttöä. Olemassaoleva data näyttäisi siltä, että suuri osa potilaista hyötyy terapiasta. Hyötyy -- muttei aina parane. Hyötyy -- mutteivät kaikki.
Tämä ei siis kommenttina niinkään Marin postaukseen, vaan yleisenä pohdintana hiukan kärttyiseen sävyyn :-)
t: Vakkari, 37 v,
pian pysyvästi eläkkeellä
Niin... Minulla lääkityksen hyödyt ovat olleet kyseenalaisia. Puolisoni on niitä ihmisiä, joita nimenomaan lääkkeet auttavat. Hän on pysyväislääkityksellä, jonka tarkoitus on estää (hypo)mania. Vuosia hänen lääkityksensä on pelannut moitteettomasti, eikä haittavaikutuksia juuri ole.
Minä olen kuvitellut (en tiedä, onko vain oman mielikuvituksen tuotetta), että etenkin mielenterveystoimistoissa hoidoksi tarjotaan nimen omaan lääkkeitä ja kokeilutetaan useita lääkeyhdistelmiä, ennen kuin - kenties - myönnetään, että juuri tässä tapauksessa lääkitys ei taida olla avuksi. Omina lääkitysvuosinani kukaan ei edes vienosti maininnut varsinaisen terapian mahdollisuutta, se järjestyi vuosia myöhemmin, kun itse aloin terapian perään kysellä. Se lievä kärttyisyys kirjoituksessani juontaa juurensa juuri tuosta, että mietin, oliko terapia jo 1990-luvun lopussa auttanut minua. No, turhahan sitä on jahkata...
Lähetä kommentti