Tekisi mieleni halata minua

Minun on vaikea tarttua hetkeen, myös sellaisiin hetkiin, joita olen jo ennakoinut ja joihin olen varautunut. Menen lukkoon ja jumiin, en saa sanottua omaa mielipidettä, kerrottua mitä minä tunnen, sanottua ei sen sijaan että vain hymyilisin ja nyökkäilisin...

Jälkikäteen olen itselleni vihainen ja ahdistunut. Tunnen etten voi luottaa itseeni. En voi luottaa siihen, että olisin itse itseni puolella. Monta lukkiutumisen ja vaitiolon ja hymyn hetkeä on mennyt sisäisessä irvistyksessä.

Äsken oli päinvastainen hetki. Tekisi mieleni halata minua. Minulla on toivoa, sittenkin. Voin sittenkin ajoittain selvitä noista pelottavista hetkistä, joina minä uhkaan paljastua - minä en olekaan se, jolle kaikki käy, en olekaan se näkymätön, jota ei tarvitse ottaa huomioon, olen minä.

Yksi ajatus auttoi minua. Minä olen turvassa. Sitä lausetta toistelin mielessäni. Tällä kertaa se ei ollut pelkästään hokema, vaan myös tunteena totta.

Levottomat unet

Juuri ennen nukkumaanmenoa muistan, että näin viime yön levottomia unia tai melkein painajaisia. Levottomissa unissa oli mukana yksi vanha ystävä. Olen ollut kirjoittamassa tai viestimässä hänelle viime viikot, vieläkin on tekemättä tämä... En saa aloitettua, kun sellaisen pitemmän kirjeen tai sähköpostin kirjoittaminen ei minulta synny ihan tuosta vaan, jään kumminkin etsimään sanoja. Lykäistä "moi, kivaa kuuluu" -viestiä taas pidän hiukan yhdentekevänä.

Ystävältä tuli muutama viikko sitten juuri sellainen moikkelis-viesti, joka ei sisältänyt kummempia ajatelmia. Kai pitäisi vastata samalla tyylillä. En vaan ole kovin hyvä tässä pikaviesteilyssä tai rupattelussa.

Melkein painajainen oli tuttu. Näen samanlaisia melkeinpainajaisia harvakseltaan. Niissä vuodan verta kuin kuukautisverta, vuoto alkaa varoittamatta ja unessa olen varma, ettei se johdu kuukautisista. Tässäkin oli samat ajatukset kuin ennen: en voi lopettaa tätä vuotoa mitenkään ja mitä tämä on, kun tätä ei pitäisi olla, sairaus, kuolema, jokin. Hetken katsoin itseäni etäältä: tässä sitä vuodetaan.

Vanhemmat, ah...

Palautuipa mieleen yksi syy sille, miksi yhteydenpito vanhempien ja minun välillä on työlästä ja (minusta) jokseenkin ahdistavaa.

Vanhempani olettavat ja tulkitsevat. Varmasti minäkin oletan ja tulkitsen - kai kaikissa ihmissuhteissa oletetaan ja tulkitaan - mutta yleensä sentään vaivaudun varmistamaan, miten paikkansapitäviä oletukseni ovat.

Ei siinä mitään, että vanhemmat olettavat ja tulkitsevat. He olettavat ja tulkitsevat asioita ja tilanteita minun kannaltani kielteisesti aina kun se suinkin on mahdollista.

Viime sunnuntaina oli isänpäivä, ja puhuin tavallisesta poiketen sekä äidin että isän kanssa puhelimessa. Kun isä kyseli, mitä minulle kuuluu, niin kerroin sen mitä päässäni päällimmäisenä oli - eli ajatukseni olivat perjantain työpaikkahaastattelussa ja siinä, etten tullut valituksi (mutta jatkossa aion hakea vastaavia töitä ja varmasti vielä vaihdan duunia). Koitin vielä pelkistetysti perustellakin, miksi nuo haastatellun paikan tapaiset työt voisivat olla minulle mielekkäämpiä kuin nykyinen. Isä kuulosti minusta kovin vaisulta, mieleen jäi isän lause "Niin että toivoa on." Vastasin "Juu niin on" ja selitin, että on tämä nykyinenkin työ ihan ookoo.

Äskettäin puhuin sunnuntaipuhelua äidin kanssa.
Äiti: Niin sää olet sitten saanut potkut töistä?
Minä: Häh, miten niin?
Äiti: No kun isä selitti, että olit hakenut jotain paikkaa.

Hiukanko turhauduin. Sanoin että saa kai sitä työpaikkoja hakea, vaikka jo olisi töissä.
Äiti: No me mietittiin sitä koko viikko, että mitä on tapahtunu. Että kai siellä joku henkiökunnan supistus on ollut.
Minä: Kuule nyt, ei niitä noin yks kaks toteuteta. Ja jos toimintaa supistettaisiinkin, niin ensimmäisenä uudelleensijoitettaisiin vakinaisissa suhteissa olevat. Tää on kunta, ei yritys. Ette sitten kumpikaan voineet viime kerralla kysyä suoraan?
Äiti: No ei kun en määkään kuullut että mitä sää isälle puhuit. Ja sitten myöhemmin isä sanoi, ettet ollut päässyt työpaikkaan.

Vanhempani ovat nykymaailmasta mitään tietämättömiä ja omien uskomustensa ja kuvitelmiensa vankeja olematta silti dementikkoja tai harhaisia. Käytännössä varmoja ja väärinkäsityksistä vapaita puheenaiheita on kovin vähän. Tuoretuotteitten hinnat. Sää. Sisälämpötila. Päivien pituus (tai lyhyys). Tämänkertainen ei ole ensimmäinen outo tulkinta, jonka he ovat tehneet ja jota he ovat hautoneet päiväkausia. Näistä tämänkaltaisista tilanteistako olen tehnyt päätelmän, että puhuminen sotkee vaan asioita?

Aivoluteilun perusteet

Teen kovin helposti päätelmiä rivien väleistä ja lausumattomuuksista. Kuvittelen että toinen tarkoittaa lausumuksellaan jotakin (ja jätän sitten varmentamatta, onko tulkintani ollenkaan pätevä).

Nielen kysymyksiä. En uskalla kysyä, jos epäilen, että kysymykseni voisi osua mutkikkaaseen tai arkaan aiheeseen. Kysymisen sijaan aivoluteilen. Aivoluteilu on kuulunut minun kasvatukseeni yhtä isosti kuin jollakulla toisella vaikka pöytätapojen hienosäätö (minulla etiketissä on aukkoja... oikeasti puolisko oli ensimmäinen ihminen, joka selitti esim. että aterimet jätetään kello viiden asentoon, jos on lopetettu ruokailu). Etiketin sijaan olen oppinut miettimään seuraavaa:

Onko sopivaa puhua?
Saako tästä kysyä?
Loukkaantuuko joku tästä puheenaiheesta tai kysymyksesta?
Pidetäänkö minua tyhmänä, kun kysyn?
Kannattaako kysyä?
Suuttuuko joku, jos kysyn?

Jos haluaa lapsesta hiljaisen ja mukautuvaisen, niin kannattaa arvostella lapsen sanomisia ja nolata häntä. Kannattaa myös olla vastaamatta kun lapsi kysyy tai vastata muunneltua totuutta.

Olisi kiva kasvaa aikuiseksi tässä kohtaa ja päästää irti siitä painolastista, mitä kannan mielessäni. Olisi ihana päästä vapaaksi, lakata pelkäämästä kasvojen menettämistä. Itse minä itsessäni tätä häkkiä ylläpidän. Joskus aikaisemmin kaikki varovaisuus on ollut tarpeellista ja turvaa tuovaa. Nykyhetkessä se kapeuttaa ajatuksia ja vuorovaikutusta.

Naurusta ja sen puutteesta

Kas, mies kertoili pikkutuhman vitsin äskettäin. Edellisestä vitsailusta on aikaa. Nauratti ja halutti yhtä aikaa. Nauru oli aitoa, oi.

En oikein jaksa ajatella sitä, miten mies on ahdistukseni ja kipuiluni kokenut. Ei kai se ole minun asianikaan, miettisin toisen puolesta hänen olojaan. Siinä vitsin kohdalla mietin, että miehenkin huumori on tainnut liki loppua seksin suhteen. Joskus kun on yhdessä teeveestä töllätty tietyntyyppistä komediaa, niin mies on siinä sivussa vilkuillut minua vähän niin kuin yrittäisi ilmeistäni päätellä, sopiiko jutulle nauraa. [Josta tulee mieleeni: tämä Ristirouvat eli Suburban Shootout on ihan tolkuton.]

Voi että... Vanhemmillani on ollut vielä hullumpi asetelma. Isä on teatraalisen isosti osoittanut, että onpas tämä tissipeppujuttu nyt kiva ja äiti on puhissut ja tuhissut ja lausunut paheksuvan sanan. Muutenkin äidillä on ikävä taipumus pilkata toisten huvia tökkimällä siihen mukajärkeviä kysymyksiä: No mikäs noin naurattaa? Ja sekö ny oli hauska?

[Ilmankos joskus arastelen ilojen paljastamista. Nehän voi mitätöidä ja osoittaa pelkäksi typeryydeksi.]

Kaipaisin komiikkaa, silti tietyssä pisteessä kadotan komiikan tajun kokonaan. Mies taas kääntää kaikkein kipeimmät omakohtaiset juttunsa komiikaksi automaattisesti. Viimeksi hän väänsi aika holtitonta vitsiä maatessaan sairaalassa leikkausta odottamassa. Onhan se hänen huumorinsa puolustusmekanismi, juu, mutta kiva olisi omata siitä edes jotakin. Ei minun tarvitsisi upota kivenä jonnekin angstin pohjalle. Ei se ahdistukseen putoaminen ole yhtään parempi tai todempi vaihtoehto kuin koomisten puolien näkeminen.

Joskus kyllä esitän kipeitä asioita hullunkurisessa valossa. Terapiassakin olen välillä kuvannut kepeästi menneitä. Mutta kipeiden asioiden esittäminen hullunkurisessa valossa on juuri sitä mitä sanoo olevansa - ensin on tehnyt kipeää ja sitten olen piilottanut sen kivun, kuorruttanut sen reippaudella ja kevyellä vitsailulla. Tuo on... kaunistelua?

Tekemiset

Panttaan ja lykkään tiettyjä tekemisiä. En ole saanut soitettua terapeutille ja siirrettyä ensi viikoksi sovittua aikaa, vaikka olen pari viikkoa tiennyt, että juuri tuo aika ei sovi. Tarvitsisi raportoida miehelle, että olen varannut eräitä lippuja teatterikesän näytöksiin. Tarvitsisi ehkä kenties kirjoittaa yhteydenpitokirje eräälle vanhalle ystävälle, jota en ole tavannut vuosiin. Tarvitsisi kai sittenkin näyttää miehelle se kaaviokuva, johon on merkitty ne minun vestibuliitin kipukohdat. Tarvitsisi laittaa äidille kirjallinen ohje siitä, miten hän selviää kännykkänsä pin-koodikyselyistä. Tarvitsisi kysellä yhden toisen ystävän kuulumisia (meidän piti tavata noin kuukausi sitten, mutta silloin oli jokin aikataulueste ja nyt on ollut hiljaiseloa molemmin puolin). Tarvitsisi vastata vanhalle ystävälle, hänestä olen täälläkin ajoittain kirjoittanut (se sama ihminen, joka asuu avoliitossa miehensä kanssa ja kulkee parina tämän kanssa).

Eipä ole ensimmäinen kerta, kun tämäntapaisia juttuja kertyy mieleen. En vaan saa ryhdyttyä! En saa ryhdyttyä oikein mihinkään, mitä en jollain lailla koe pakolliseksi tai välttämättömäksi. Kaikki nämä tekemättömyydet liittyvät sosiaalisuuten ja ihmissuhteisiin (jollainen kai terapiasuhdekin on). Minun pitäisi sanoa tai kirjoittaa jotakin, ottaa kiinni sanoista - ja sen jättäisin nyt mieluusti tekemättä. Olisin vaan, omassa kuplassani. Tavoittelen jotakin - Turvallisuutta? Jatkuvuutta? Voisihan noita molempia oloja hankkia fiksummillakin tavoilla.

Noiden tekemättömyyksien sijaan olen ryhtynyt yhden pitkään jäissä olleen kirjoitustyön tekoon. Tuntuu vallan älyttömän hyvältä, että se on olemassa. Jostain syystä se kuuluu nyt sarjaan "välttämättömät tekemiset". Ajoittain jopa kuvittelen, että se jäsentyy kokonaan ja valmistuu ja uskallan päästää siitä irti.

Hiukan kriisipuuroa

En kovin ole miettinyt terapiaa tai kolmatta vuotta - mitä nyt hiljaa mielessäni päättänyt käydä sen kolmannen vuoden kerta viikossa vaikka omalla kustannuksella, jos Kelan tukea ei tule. Terapian sijaan tuntuu, että olen suossa työn kanssa. Viime viikot olen ollut kroonisesti väsynyt ja stressaantunut ja - kas kummaa - alkanut aina sunnuntaisin miettiä, miten taas on työviikko edessä ja maanantaina sitten pitää hoitaa tätä ja tuota.

Olen nähnyt eksymis- ja harhailu-unia. Ja unia minusta ja miehestä. Ja lieviä painajaisia. Yks kaks toissayönä olimme jossakin juhlissa ja mies oli kaatamassa kaljaa naamaansa - minä vieressä hätäilin, että tässäkö se raittius meni. Mies pysäytti kädenliikkeen ja sanoi vain pelleilevänsä. Minä taas olin vihainen.

Olen luullut, että unet miehen juomisesta tai raittiudesta ovat jo ohi. Alkuaikoina näin niitä montakin ja ihmettelin: irl en koskaan ole nähnyt miestä juovuksissa enkä kuullut hänen pelleilevän juomattomuudellaan. Uniin tunkeva juova alkoholisti ei ole mitään todellista, vaikka retkahdus on kai aina mahdollinen. (Irl olen kerran ravintolassa (matkoilla, vieraassa maassa) tokaissut hedelmäjälkiruokaa lusikoivalle miehelle: tässä taitaa olla viinaa. Mies alkoi massuttaa ja syljeksiä, jätti annoksen syömättä.)

Tiedän mutkien kautta miehen tuttuja, jotka ovat vuosien raittiuden jälkeen palanneet takaisin alkupisteeseen. Silti on hiukan hullua nähdä näitä unia. Niin kuin näkisin miehen unia, en omiani. Painajaisunen pelko noissa unissa on. Sama kai, ovatko ne juomisesta vai jostakin ihan muusta - kaikki kuvaa menettämisen pelkoa, yhteyden katkeamisen pelkoa.

Sitä samaa yhteyden katkeamisen pelkoa poden toisaallakin. Stressaa myös tämä nykyinen seksielämä. Minun on vaikea puhua vestibuliitista, kun tuntuu että puhe menee niin kovin kliiniseksi. On geometrisesti gynekologin kaavioon merkitsemät kipupisteet, on kymmenen (ei, nyt kahdeksan) steriiliä ampullia, joiden sisällä geeliä, joka vaikuttaa kymmenen minuutin aikana ja vaikutus kestää kaksikymmentä minuuttia. Ja mies on nyt viimeksi ja edellisellä kerralla kysynyt No sattuiko? ja minun on vaikea vastata siihen kyllä tai ei. Niin selkeitä vastauksia ei ole. "Ei paljon" Tai "Ei samalla lailla kuin joskus ennen" tai "Jokin krampin tapainen aluksi oli". Ja samaan aikaan tietää, että hiljaisuus olisi tylyä ja torjuvaa - mutta sanat eivät taivu kuvailemaan omia tuntemuksia.

Syntymä

Oli melkein helppoa vanhempien luona. Kerran heräsi kaikuja vanhasta: pelattiin korttia ja sekoitin pakkaa, jaoin pakan kahtia ja limitin sitten kortit toistensa lomaan. Äiti alkoi yks kaks hokea Et sää osaa. Et sää osaa.

Tuo on tullut hyvin opittua ja sisäistettyä. Vaikka minähän en osaa, eh?

Isä täyttää 85 kesäkuun alussa. Hänen mielensä kiertelee vuosikymmenten takaisissa asioissa. Kun isän ja äidin liitto on mitä on, niin isä ei vanhoista asioistaan puhu vaimolleen vaan minulle.

Minua on lapsena ja nuorena imarrellut isän huomio ja luottamus ja likeisyys. Vieläkin se liikuttaa.

Viimeksi isä halusi muistella, miten hirveää aikaa oli syntymäni. Olin viikkkoja happikaapissa ja epäiltiin että kuolisin. Onhan hienoa, että isä puhuu noita, mutta... Noista kokemuksista kai yleensä pariskunnat puhuvat keskenään.

Äiti ei ole puhunut minulle halaistua sanaa sairaala-ajastani. En tiedä, ovatko vanhemmat keskenään sitä käyneet läpi. Luultavasti eivät. Kumminkin luulisi, että äiti on ottanut tilanteen vähintään yhtä hirveänä kuin isä - ja siitä on ollut vaikea päästä yli.

Minun näkökulmastani äiti ei ole ikinä selvinnyt syntymästäni, ylihuolehtiminen, sitominen ja liika suojeleminen ovat seurausta silloin heränneistä peloista ja minun keskosuudestani. Taannoin luin tutkimuksen keskoslapsen ja äidin suhteesta, yksityiskohdat olen unohtanut mutta ydinajatuksen muistan: koska keskonen on heikommin reagoiva ja joutunut syntymän jälkeen tehohoitoihin ja erotetuksi vanhemmistaan, niin äiti ja lapsi tarvitsisivat tavallista enemmän tukea... Sen tiedän, että vanhempani ovat syntymäni aikaan olleet kaksin - eivätkä he tukea ulkopuolisilta edes yrittäneet hakea, sehän olisi häpeä, jos ei oman lapsen kanssa pärjäisi.

Välillä jossittelen. Entä jos en olisikaan syntynyt ennen aikojani. Entä jos vanhempieni suhde olisi ollut toisenlainen. Entä jos olisin syntynyt toisella aikakaudella - 1950-luvulla olisin kai kuollut saman tien, 1980-luvulla olisi syntymän jälkeinen hoito ollut hiukan inhimillisempää. Ehkä en silloin olisikaan niin kosketusarka ja vetäytyvä kuin olen nyt, ehkä tietyt ominaisuuteni ovat pelkästään seurauksia siitä, että olen ollut letkuissa ja koneitten ympäröimänä ensimmäiset viikkoni?

Lisää rönsyjä seksistä

On kauhean kiva, kun jokin vaikeasti määriteltävä on muuttunut. Tuon viimekertaisen kirjoituksen ajasta on suunnilleen kaksi vuotta aikaa. En edelleenkään ole mikään avoimen eroottisuuden leikkivä ylipapitar, mutta olen lakannut jankuttamasta samoista asioista itselleni. (Siis ne samat asiat: minä ja mies olemme niin kovin erilaiset aiempien suhteittemme määrässä, minä olen köntys ja ääliö myös, ääliömäisyys näyttäytyy etenkin kun olisi tarpeen toiselle välittää omia olojaan.)

Sisäinen paskageneraattori (tai sievemmin sanottuna itsekriitikko) on myös loistava nauhuri. Se nappaa vailla ihmeempää tarkoitusta sanotut lauseet, tekee niistä ylitulkintoja ja pyörittää samaa lausetta uudestaan ja uudestaan.

Onhan mies joskus jotakin entisistä ihastuksista tai suhteista sanonut. Yhdestä taisi sanoa:

Näin kerran vahingossa kun se tanssi. Se ei tiennyt että katselin, se oli yksin salissa ja sillä oli mankka josta tuli musiikkia. Se oli ihan uskomattoman taipuisa.

Toisesta se taisi sanoa:

Se oli niin luonnonlapsi, se käveli alasti pianolle ja alkoi soittaa ja seuraavaksi se teki ruokaa, eikä sille vissiin tullut mieleenkään pukea vaatteita.

Tällä lailla tähän kirjoitettuina nuo virkkeet ovat epätodellisia. Kyllä ne tietääkseni ovat todellisista tilanteista, ja molemmissa on asioita, joiden kanssa en ole yhtään väleissä (tanssiminen, notkeus, luonnonlapsena alasti kulkeminen, pianonsoitto). Minussa laukeaa kovin helposti häpeää ja huonommuudentunteita. Ei tarvita lauseita, joissa minua verrattaisiin johonkuhun toiseen. Teen ne vertailut ihan itse.

Kirjoitin äskeisen preesensissä, mutta mennyt aikamuoto taitaisi olla kuvaavampi. Tajuan oman olemukseni paremmin kuin ennen, tajuan samalla senkin, ettei minun ole tarkoitus olla kaikkea. Joku toinen on sitä mitä minä en ole - eikä se hänen olemuksensa ole minulta pois.

Olemme miehen kanssa aika kitsaita toistemme kehumisen suhteen. Siihenkö minä putosin alussa, sekö minussa ruokki epävarmuutta, tunnetta siitä, etten riittäisi sellaisena kuin olen? Mutta tässä kohden ymmärrän hiljaisuuttakin - joku "Olipa upeeta" lause rakastelun jälkeen kuulostaa niin epäaidolta, että mieluummin sitä on vaan, sanoitta.

Tunnen tasan kaksi siinä mielessä kaltaistani naista, että he ovat aloittaneet ensimmäiset suhteensa aikuisina, yli 30-vuotiaina. Molempien miehet ovat kovin naisten kaltaisia - jos miehillä olisi aiempia suhteita ollut, niin ainakaan ne suhteet eivät ole olleet pitkiä tai virallistettuja. Helposti tästä tekisi tulkinnan, että ihminen etsii kaltaistaan, jotta välttyisi sitten sen toisen erilaisuuden mukanaan tuomalta epävarmuudelta.

Ystävänpäivä, äh

En pidä ystävänpäiväkrääsästä. Inhoan sitä että "pitäisi" laittaa kortteja sarjatuotantona maailmalle jossain muodossa - paperisina tai e-kortteina. En tykkää edes värssytekstareista.

Aina tässä vaiheessa toivon, etten loukkaa ketään osallistumattomuudellani koko hommaan. Ajoittain, joinain vuosina, olen osin osallistunut: siis laittanut nettiin askarrellun kortin tai lähettänyt sähköisiä kortteja. Tällä kertaa sekin jäi tekemättä.

Sain postissa kaksi ystävänpäiväkorttia. Kumpikaan ei minun mittakaavallani ollut ystävältä. Toinen oli äidiltä, äiti lähettää ystävänpäiväkortin, joka vuosi, ja se kortti on aina kirjekuoressa ja kortin kylkeen on taiteltu 50 euron seteli. Nyt on päässyt käymään jokin freudilainen lipsahdus: olen avannut kirjeen, mutta minulla ei ole aavistustakaan, mitä tein setelille. Lompakkoon en ainakaan ole sitä laittanut.

Toinen kortti oli tätipuoleltani, siltä jonka kanssa puhuin pari viikkoa sitten puhelimessa ensimmäistä kertaa ikinä aikuisena. Kaunis ajatus muistaa ystävänpäivänä, mutta en minä häntä tunne, eikä hän tunne minua. Oletan ystävyydeltä jonkinlaista tuntemista. Niin, ja oletan ystävyyden olevan jotakin muuta kuin sukulaissuhdetta. Sukulaisuus on pakko, ystävyys ei ole.

Sain myös yhden värssyviestin kännykkään. Se tuli tältä koulukaverilta, jonka kanssa tapaamiset koulun jälkeen ovat laskettavissa yhden käden sormissa. On ihan sievää häneltä muistaa, mutta en vaan tajua tämän lajin sosiaalisia ylläpitosuhteita. Minulla on kai jokin sokea piste tällä kohden.

Sanoja, asiasanoja, luokkasanoja

Olen muutamaan otteeseen vaihtanut tämän blogin kuvailusanoja blogilistalla. En tiedä, vastaavatko ne mitään muuta kuin omia mielikuviani näistä kirjoituksista.

Luultavasti tänne on eksynyt eräitä lukijoita sanojen seksuaalisuus, ruumiillisuus, sukusalaisuus, toipuminen -sanojen takia.

Ei, täällä ei ole raiskaus-, insesti-, seksipaljastus-, pettämisjuttuja.

Minulla on ongelma siinä, miten kirjoittaa seksuaalisuudesta tai ruumiillisuudesta. On oikeastaan kovin vähän tapahtumia tai tilanteita, joita voisin tähän kirjata. Sukusalaisuudestakin on kovin vähän konkreettista kerrottavaa: on tuffa, jota en ole koskaan tavannut.

Katsoin pari päivää sitten pikkuelokuvan, jonka sivujuonne avasi yhdenlaisen näkökulman. Siinä mies muisteli ensi-ihastusta teini-iässä, ihastus oli ollut molemminpuolinen, murrosikäiset olivat sopineet, että he vielä aikojen päästä joskus tapaisivat. Mies oli vuosia elänyt siinä luulossa, että sovittu tapaaminen vielä toteutuisi. Olisi elokuvan mittainen tarina kertoa, miksi tapaamista ei tullut. Oikea elämä oli kuljettanut miehen ja naisen sivupoluille ja aina vaan etäämmäs toisistaan (etäämmäs myös niistä melko onnellisista nuoruuskuvista).

Elämäni tuntuu kelaantuvan toisin päin. Nuorena ei ollut ketään oikeaa ihastusta. Oli se yksi tyttö, jota ihailin. Oli myös yksi luokan poika. Tietääkseni näillä ihailemillani luokkakavereilla oli lievä romanssi joskus lukiossa. Olin itse ihan sivussa, en osannut olla muuta kuin sivussa.

Tunsin itseni poikkeavaksi. Muut elivät, minä poikkesin - vaikka miten olin koulussa, kuosissa, hyvissä arvosanoissa.

Miten kirjoittaa sivullisuudesta, kun päähenkilöstä väkisinkin tulee keskipiste?

Sanoilla selittämisen vaikeus

Sanat ovat vaikeita. Ne rajaavat ja luovat mielikuvia, joista poispääseminen taas on joskus vaikeaa.

Opettaja on minulle tolkuttoman vaikea sana. Opettaja on se joka tietää ja on varma. Opettaja opettaa muita - hänen siis pitää itse osata. Opettaja on hiukan jakkupuku, hiukan viranomainen, hiukan pikkutarkka.

En opettamisessa päässyt irti noista opettaja-mielikuvista. En saanut itseäni mahtumaan siihen, mitä "olisi pitänyt olla" (ei siis yleisesti vaan omassa mielessäni).

Olin ylikuuliainen oppilas. Kauhistuin jos vahingossa tein jotakin väärin tai kun olin unohtanut vaikka penaalin kotiin. Ihan ensimmäisiltä kouluvuosilta muistan lähinnä näitä kauhuhetkiä: miten olinkin ruokatunnilla luokassa kaatanut maitomukini, maito oli valunut pulpettiin ja virsikirjan sivut olivat liiskaantuneet yhteen. Sen virsikirjan, joka oli juuri omaksi saatu ja josta oli sanottu että se olisi meillä koko ajan, kaikki yhdeksän kouluvuotta...

Opetusharjoitteluvuotena tajusin, että hirvittävän moni opiskelukaverini oli opettajaperheestä. Äiti, isä tai molemmatkin olivat opettajia. Minun lapsuudessani opettajat olivat niitä paremmin toimeentulevia ja vähän herraskaisia - vanhempieni sukupuolvelle opettaja oli isoin auktoriteetti jumalan, papin ja lääkärin jälkeen. Oli liian iso muutos siirtyä itse sille paremmalle puolelle. Koin näytteleväni, esittäväni jotakin muuta kuin mitä olin.