torstai 13. marraskuuta 2008

Vanhemmat ystävinä?


Tuo tuossa sivussa on Hieronymus Boschin Christ Child with a Walking-Frame (1485-1490). Kävin Olgan galleriassa.

Olen pari päivää jumittanut HS:n Oman elämän Vanhemmat - aikuiset lapset -keskustelussa (henkinen ähkäisy tässä kohden). En tiedä, miksi koen jollain lailla uhkaavana ja ahdistavana sen, jos jotkut muut kokevat vanhempansa ystäviksi ja ovat siihen tyytyväisiä. Eihän se, että joku muu tekee noin, tarkoita, että minunkin pitäisi. Ei sen pitäisi heiluttaa minua, jos joku sanoo olevansa ystävä vanhempiensa kanssa.

En oikein usko sitä, että omien vanhempien kanssa voisi olla ystävä samalla tavalla kuin ystävien kanssa... Vai onko muilla ihmisillä parempia vanhempia, sellaisia jotka hyväksyvät, tukevat, eivät vaadi aikuisia lapsia toteuttamaan vanhemman pelkoja tai unelmia tai toiveita?

Joka kerralla, kun tapaan vanhempani, isä päätyy siihen, että hän toivoisi minulta lasta. Olen tuskallisen tietoinen siitä, että isä haluaisi olla isoisä ennen kuolemaansa. (Isän ensimmäinen avioliitto oli lapseton, vaikka lasta toivottiin ja yritettiin vuosia.) Minä taas en ole toistaiseksi halunnut lasta, joskus pelkkä ajatuskin mahdollisesta raskaudesta on herättänyt isoa pelkoa ja tuskaisuutta.

Joka kerralla, kun tapaan vanhempani, äiti päätyy siihen, että hän pelkää minun puolestani. Hän pelkää, ettei "kaikki ole hyvin". Hän pelkää, että saankin ykskaks lopputilin työpaikastani (joka on vakituinen ja toimi kunnassa, niin vakaa kuin mikään työpaikka ikinä voi olla). Hän pelkää, että puolisoni on huono (eh, miehethän huijaavat ja ryyppäävät ja lyövät, noin kategorisesti ja yleisesti... isä vaan on poikkeus). Hän pelkää, etten pärjää taloudellisesti (ks. kohta työpaikka). Pelkää pelkää pelkää.

Niin että... Onneksi ystävät eivät toivo minulta lapsia tai laajamittaista huolen ja pelon poistamista. Pelkkä ajatus siitä, että vanhemmat olisivat kuin ystäviä, ahdistaa. He ovat vanhoja, he ovat omissa solmuissaan (ja toivovat minun ratkaisevan solmunsa), heidän kanssaan on kamalan vähän yhteistä. Jotkut vanhemmat ja aikuiset lapset voi koulutus tai ammatti yhdistää. Isä ja äiti ovat lopettaneet koulunsa kansakoulun pakollisiin luokkiin. Molemmat ovat aika suoraan ilmaisseet inhonneensa ammattejaan. He halusivat minun opiskelevan, jotta pääsisin "parempaan" ammattiin, sellaiseen, joka nauttisi yleistä arvostusta ja olisi kenties työnäkin vähemmän inhottava (opettaja olisi ollut oikein hyvä heidän mielestään, nousua yhteiskuntaluokasta toiseen).

Lapsuudessani ala-asteen ensimmäisten vuosien jälkeen kaikki kouluun ja opintoihin liittyvä on ollut vanhemmille "vierasta kieltä", se on erottanut minua enemmän kuin yhdistänyt. Kaikesta muusta selvisin aika helposti itse, mutta matematiikassa olisin tarvinnut jotakin selittäjää, opetusta peräti. Peruskouluaikanani oli vielä tasokurssit, ja olin valinnut pitkän matematiikan (vai laajaksiko sitä nimitettiin?), se olisi kuulemma jatkossa hyödyllistä. Ongelma oli, etten tajunnut asioita itse ja opettaja taas ei varsinaisesti tunneilla opettanut... Opettajaa nimitettiin Plösöksi, hän oli 40+ pullea nainen, joka olisi varmaan halunnut tehdä mitä tahansa muuta kuin pitää matemaattisten aineiden tunteja yläasteella. Tunnit olivat yleistä riehuntaa, kun Plösö oli paikalla, ja vähän rajumpaa riehuntaa, kun Plösö oli sairaslomalla (tätä sattui usein, meillä oli välillä kuukauden tai kaksikin sijaisia, siis oman kylän poikia ja tyttöjä, jotka olivat juuri päässeet lukiosta ulos ja pitivät välivuotta). Summa summarum: tunneilta ei tullut apua siihen, miten ratkaista toisen asteen yhtälöitä tai muuta kivaa. Kotona vanhemmat ymmärsivät tehtävistä vielä vähemmän kuin minä.

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Itse kuulun niihin, joita ilahduttaa tuollaisissa keskusteluissa (kuin Ryhmäterapia) se, että on niin paljon muitakin ihmisiä, jotka ovat kokeneet vanhempi-lapsi suhteissaan samaa kuin minä. Että en ole ainoa aikuinen ihminen, jonka äiti ei osaa suhtautua lapsiinsa muuten kuin ikuisina lapsina. Ja valitettavasti minä en voi tätä ihmissuhdetta mihinkään suuntaan kehittää, koska äitini ei näe siinä mitään kehittämisen tarvetta. Tämä on erottanut hänet henkisellä tasolla kaikista lapsistaan. Pidetään kyllä yhteyttä, mutta mitään todellista lämmintä tunnetta ei oikein ole, ja jokainen miettii tarkkaan sen, mitä äidille kannattaa kertoa ja mitä ei.

Sitä olen tässä viime päivät miettinyt, että kuinka on mahdollista se, että jos minä viettäisin joulun yksin, niin minä olisin se, joka hylkäisi vanhempansa. Vaikka vanhempia on kaksi ja minä olisin oikeasti yksin. Miksi erityisesti naimattomien lasten oletetaan tuovan vanhempiensa elämään sisältöä?

Kiitos muuten tästä blogista, käyn aina silloin tällöin lukemassa!