Yllätin itseni

Terveisiä treffeiltä ja teatterista! Moneen tuntiin ei itkettänyt ollenkaan, ei tuntunut edes ahdistavalta. Myönnän että lähinnä tarvitsen lääkettä "kaikki on loppu eikä mikään ala" -ajatuksiin. Vaikka järkeilemällä tiedän, ettei se ole totta, niin tunne yrittää roikkua vanhan suhteen loppumisessa. Ei kumminkaan täysin.

Treffiseuralainen on mukava, hiukan aranpuoleinen kaveri - hänenlaisensa taitaa olla ainoa mahdollinen tällä hetkellä, muuten ahdistun ja syöksyn karkuun. Uskalsin jopa kutsua hänet tänne uuteen kotiin teelle. Katsotaan nyt, johtaako meidän tapaamisemme tämän enempään. Ei tarvitse johtaa. Hän tietää, että olen vasta eronnut, on puhuttu siitä, että voi kaikessa rauhassa kuulostella.

Näytelmäkin oli hyvä.

Vaihteeksi jotain muuta

Urho on häkellyttävä kissa.

Se taisi tällä viikolla täyttää kaksi vuotta.

Vuoden ja kymmenen kuukautta se inhosi käpälöiviä ihmisiä. Se lähestyi ihmisiä vain tehdäkseen ruokatilauksia (raksuja! mössöä! sydäntä! seitä!). Syliin se ei tullut ikinä.

Viimeiset kaksi kuukautta se on oppinut uusille tavoille. Se tulee miehen mahan päälle makaamaan. Kun se näkee minut tai miehen istumassa sohvalla, se saattaa juosta kiireesti sohvalle ja syliin. Parhaassa tapauksessa se on kiertänyt vuorotellen kummankin sylissä.

Se kehrää ja tarpoo.Oi. Miten se on noin - onnellinen?

Tein porkkana-taatelileipää. Kuuntelen Morphinea. Tässä pieni otos musiikista.

Siivekäs olento

Kävin eilen töiden jälkeen hakemassa kotiin tämän olennon.

Se matkusti kanssani bussissa, se oli kassissa muovirasian ja sanomalehtien ympäröimänä. Sen kuljettaminen juuri noin riemastutti minua.

Pieniä iloja ja jumeja

Heh, puolisko oli vaihtokaupassa päätynyt saamaan yhdet ylimääräiset pöytäkaiuttimet - sunnuntaista asti olen vähän väliä "löytänyt" itseni pyörimästä YouTubessa.

Sujuvasti tykkään yhtä aikaa Beat Happeningista, Michelle Shockedista ja Billy Braggista. Ja Jesus and Mary Chainista. Ja ja ja...

Huomenna on terapia, toivottavasti.

Jotenkin tarvitsisi päästä käsiksi siihen, että lamaannun, jos minun pitäisikin toimia toisin tai eri tavalla kuin koskaan ennen. (Siis tämä tietyissä jutuissa, joissa tiedän, että se aikaisempi tapa tehdä johtaa huonoihin lopputuloksiin.)Voin mielessäni suunnitella niitä erilaisia tapoja ja nähdä itseni tekemässä toisin kuin ennen, mutta sitten oikeassa tilanteessa lamaannun. Epäröin. En uskallakaan. Jumiudun.

En ymmärrä, miksen vain voi mennä ja tehdä... Olen niin kuin pikkulapsi noissa tilanteissa - siis kovin erilaisia tilanteita tulee mieleen, esim. sellaiset, kun pitäisi mennä töissä muistuttamaan lapsia, että olisivat hiljempaa. Jos hymyilen ja sanon kovin sievästi, niin eipä sillä sanomisella ole mitään vaikutusta... silti huomaan taas seuraavallakin kerralla hymyileväni ja puoliksi kuiskaavani "Voisittekos te olla pikkasen hiljempaa?" Arrg. Putoan sille samalle väärälle toimintauralle uudestaan ja uudestaan.

Olen jo mielessäni miettinyt asian, olen jo mielessäni tehnyt "toisin". Ja aivan varmasti tiedän, että toisin tekeminen olisi yritystä liikkua kohti onnistumista. Silti vaan... jumitan.

Krekottamisen kauheus

Taidan olla perustyytyväinen nyt. Lomaan on niin vähän aikaa (tämä ja ensi viikko), että tiedän jaksavani sinne asti. Terapia jatkuu vielä - ei siis tarvitse olla enemmän valmis kuin olen. Levy kuulostaa hyvältä.

En tiedä, näkyykö tämä perustyytyväisyys lainkaan puoliskolle. Minun on edelleenkin vaikea tuoda julki, miltä tuntuu. Joskus ammoin luulin, että vaikeus koskisi vain huonoja oloja (piti peittää ahdistuksensa, piti näytellä vähintäänkin tyyntä ja tasaista). Eh, kyllä se koskee hyviä oloja myös, kunhan ne hyvät olot ovat minun tuntemuksiani. Siinä aiemmassa "miten merin pitää olla" -kaavassa omia pahoja olojaan ei saanut näyttää ja omat hyvät olotkin piti piilottaa.

Näkymätön lapsi.

Älä ny tollai krekota. Sää ny sukkela olet. Koittasit ny rauhottuu.

Järjetöntä kun vieläkin tulee sellainen automaattinen omien olojen suodatin päälle. Vaikka miten tiedän, etteivät ne minun riehaantumiseni tai onnellisuuspuuskani kohtaisi pilkkaa tai tylytystä, niin silti pidän turvallisempana pitää mielenliikket piilossa. Se mielentilojen piilossa pitäminen taas tekee minusta etäisen ja jähmeän ihmisen - enkä jumalauta haluaisi olla sellainen. En vaan vieläkään uskalla muuta.