Hidaaas

Että olen hidas ihminen.

Vuosikausia olen mielessäni hätäillyt ja ahdistunut likellä olosta miehen kanssa. (Eikä kyse ole siitä, etten haluaisi olla likellä.) Jollain lailla se toisen likellä olo on kumminkin uhannut minua, huteraa minuuttani - olen uhannut kadottaa itseni, hajota.

Vasta nyt osaan noissa tilanteissa rauhoittaa itse itseäni, puhua itselleni turvallisen olon. (Niin, koko aikana mitään todellista uhkaa ei ole ollut, se uhka on noussut mielestäni. )

Miten olenkin säikky, arka, pelkäävä.

Miten kovasti olen yrittänyt piilottaa sitä säikkyä, arkaa, pelkäävää. Olen torjunut, työntänyt pois, ahdistunut oman itseni "huonoudesta". Päällepäin sitten näyttänyt jäykältä, kovaltakin.

Se mitä olen, alkaa lähetä sitä, mitä näytän ulospäin.

Ryhmäliikuntaa

Olin pelottavassa paikassa, ryhmäliikuntatunnilla, siis koulun voimistelusalissa puolapuiden varjossa.

Ainoa ryhmäliikunta, jota jollain lailla voin tehdä, on joogaa.

Ei ole ensimmäinen kerta, kun aloitin joogaryhmässä. Kerran olen peräti tainnut käydä koko vuoden syksystä kevääseen. Vähintään kolme kertaa olen lopettanut marraskuulla.

Taas palasin siihen minulle vaikeinpaan: en yksinkertaisesti pysty tekemään tiettyjä liikkeitä. Ja se etten pysty, herättää ahdistusta, kun näen ja kuulen että ne muut ympärillä taipuvat ja vääntyvät eri tavalla kuin minä. On aivan kuin minun ei olisi lupa olla paikalla - enhän pääse edes alkuun tietyissä asennoissa.

Minulla on paskat polvet. Vasen polvi on vielä vähän kehnompi kuin oikea, se ei oikein siedä esim. polvi-istuntaa, vaikka miten olisi tyynytetty lattia. Oikea polvi taas saattaa yks kaks mennä lukkoon. Kuvittelin, että polviongelmat poistuisivat, kunhan ylikilotkin poistuisivat. Pöh, eivät ne mihinkään kadonneet. En edelleenkään pysty konttaamaan lattialla - tosin en keksi mitään syytä, miksi pitäisi kontata lattialla.

Sain puolittaisen paniikin yhdessä asennossa (polvi-istunta, tietty hengitystekniikka ja kädet ylös ojennettuina, asennon nimeä en muista). Aloin täristä koko kropaltani ja se vasen paska jalka sai suonenvedon, happi oli loppua. Avasin asennon ja istuin vaan loppuajan, koitin ajatella, ettei minun tarvitse enempää. Kukaan ei anna tästä numeroa. Minua ei tämän perusteella valita tai olla valitsematta. Jos tämä nyt jonkun silmissä näyttää laiskuudelta, niin näyttäköön.

Tuon minun paniikkiasentoni jälkeen seurasi rentoutus selinmakuulla, ja valutin silmistäni vettä ensimmäiset minuutit. Kunpa tajuaisinkin omat rajani jo ennen kuin olen purrut hammasta ja jännittänyt kaikki lihakset ja unohtanut hengittää ja alkanut täristä. Kaikkien lihasten jännittäminen ja hengittämisen "unohtaminen" napsahtavat päälle muuallakin kuin siinä pelottavassa ryhmäliikunnassa (itsekseni kun liikun, niin ikinä en ole joutunut samanlaiseen tilaan). Stressi tai jännitys voi laukaista saman (siis sellainen stressi/jännitys, jota kohtaan sosiaalisissa tilanteissa).

Ensi kerralla koitan suhtautua itseeni lempeämmin. Tämä on harjoitus, jonka voin aloittaa ihan heti, ei tarvise odottaa sitä seuraavaa joogatuntia.

Pidänkö itse itsestäni?

Terapeutti heitti "pidätkö itse itsestäsi?" -kysymyksen tänään.

Osittain kyllä. Nyt enemmän kuin ennen. Vissiin en vieläkään ihan riittävästi.

Jos voisi luottaa itseensä ja omaan arvoonsa, niin ei olisi niin riippuvainen muiden ihmisten tykkäämisistä tai epätykkäämisistä.

Hiukan toisesta vinkkelistä kun katsoo, niin kysymys muuttaa muotoaan, siitä tulee: "Saanko olla oma itseni, olenko hyväksytty omana itsenäni?"

Minulla on turhan vähän kokemusta siitä, että olen hyvä omana itsenäni. Ainakin äidin silmissä olen kokenut olevani koko ajan jollain lailla väärin: liian paljon tai liian vähän tai liikaa kumminkin jotakin.

Heti kun menin tarpeeksi ulos jostakin äidin oletussapluunasta, niin hän oli vallan reagoimatta. Kun kannoin kotiin käsitöitä tai piirustuksia, niin ne eivät koskaan päätyneet näkyville. Ei. Niistä ei sanottu mitään ja ne pantiin kaapin perukoille piiloon.

Koin etten ollut tehnyt hyvin muiden mielestä, vaikka itse tehdessäni olisin ollut miten riemastunut tekemisestä.

Jälkikäteen haluaisin lobotomian siltä osalta minua, joka liian herkästi kuulee kielteistä palautetta ja sivuutuksia. Kun jään kiinni siihen kielteiseen tai sivuuttavaan, niin menetän onnistumisen tunteeni, kenties senkin, jos joku on kiittänyt, kehunut. Oikeasti en voi miellyttää kaikkia, tanssia jokaisen pillin mukaan. Eikä siitä ole miksikään elämän punaiseksi langaksi: hän eli muiden silmissä miellyttävää elämää. Uh!