Aamuvuoron jälkeen olen kohta puolitoista tuntia lykännyt ulos menoa.
Viime viikosta asti on mielessä pyörinyt, että puoliskolle voisin ihan kohta sanoa vaikka kolme sanaa tästä parisuhteesta. Jotenkin vaan ei osaa... Tai ei ole pakko. Kun ei ole pakko, niin vältän kaikkia ääneen sanottuja tunneilmaisuja. Samalla tiedän, että olisi pakko oppia ilmaisemaan niitä tunteitaankin, muuten oleminen näivettyy. Nurinkurista, että "pakko" löytyy aina sillä hetkellä, kun tarpeeksi iso ahdistus tai kiukku pyrkii pintaan. Välittämistä ja r-sanoja voin vältellä ilmeisesti vaikka maailmanloppuun asti.
Ihan kohta kännykän akku on latautunut sen verran, että se jaksaa soittaa musiikkia pakkasessa. Silloin menen.
Ja illalla sanon ne vähintään kolme sanaa. Olen luvannut itselleni.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti