Yksin en pysty

Terapian ihana puoli on siinä, ettei tarvitse niin täysin yksin miettiä elämäänsä ja opetella uusia keinoja.

Joskus aiemmin kuvittelin, että riittäisi kunhan minä vaan kirjoittaisin päiväkirjaa, hankkisin tietoa, yrittäisin itse löytää tien itsenäiseen elämään (ja samalla tien muiden ihmisten luo).

Olen kuvitellut olevani yksin viihtyvä ihminen. Pah. En ole. Tarvitsen paljon aikaa itselleni, mutta erakoksi minusta ei olisi. Yksinäisimpien vaiheittenkin aikana olen kaivannut muita ihmisiä, kaivannut sitä että pääsisin irti itsestäni ja omista lukoistani, saisin muilta vaikutteita, malleja, rakennuspalikoita (millä nimellä niitä nyt kutsutaankin).

Hyi minua, valmiina apinoimaan ketä tahansa, vai?

Ei vaan... Jos olen yksin niin olen omien rajojeni vanki. Perspektiivi kapenee, "unohdan" sen että rajat ovat vain omassa mielessäni. On aivan ihanaa päästä likelle sellaisia ihmisiä, jotka järkyttävät rajojani ja uskomuksiani, niitä joiden mukaan olen pysyvästi tietynlainen, asia x sulkee pois asian y...

Olisin murrosiässä ja nuorena aikuisena tarvinnut ulkopuolista apua seksuaalisuuden hyväksymiseen ja fyysisen olemuksen hyväksymiseen. Vanhemmat olivat tahoillaan siltä kohden rikki ja vinossa, eivät he osanneet auttaa. On surullista, että niitä muita ihmisiä taas ei ollut. Jäin jumiin moneksi vuodeksi. En kyennyt elämään omien halujeni kanssa enkä sietänyt sitäkään, että joku voisi haluta minua.

Kuvittelin, että minun pitäisi ratkaista itse alusta loppuun koko solmu: se että hävetti kaikki fyysinen ja sukupuolinen, se että inhosin ruumistani, se että ällötti ajatus seurustelusta tai yhteisestä kodista tai perheestä.

Nuo häpeät ja inhot ovat kai jossain määrin kaikille tuttuja murrosiässä, mutta minä kiersin samassa kehässä vielä 25-vuotiaana. En osannut päästä eteenpäin.

Jälkikäteen tuntuu että vika oli juuri siinä, että yritin yksin avata liian isoa solmua. Se alkoi aueta vasta kun pääsin ensimmäisen masennuskauden seurauksena mielenterveystoimiston psykologille. Suurimman osan aikaa kaikki kiersi työasioissa, mutta kun psykologi varovasti yritti kysellä muusta elämästä, ajatuksistani ihmissuhteista, parisuhteesta yms., niin tuntui kuin olisin pudonnut tyhjyyteen. Ei ollut sanoja - ei minulle ollut missään vaiheessa kirkastunut, että sukupuolisuudesta, haluista, parisuhteesta voi puhua.

Muistan kirjoittaneeni sille psykologille rinnoista ja ruumiistani, miten hävettävältä se oli tuntunut ala-asteen viimeisillä luokilla. Kiertokautta yritin ilmaista, että samat tunteet olivat edelleen olemassa.

Se oli alku.