Sairastumisen pelko

Ei kannata yrittää kirjoittaa kipeällä sormella - sen huomasin äskeisen kirjoituksen jälkeen.

Mutta eilisestä vielä yksi huomio lisää. Tuossa telomishetken jälkeen puolisko oli nopea ja järjestelmällinen: istutti minut tuoliin, haki sidetarpeita ja toppasi sormen suikaleineen sellaiseen pakettiin, että päivystyshoitaja tarvitsi saksia, kun se varsinaisen hoidon aika tuli.

Hämmästyin taas kerran puoliskon tyyneyttä, vaikka joo-o, tiedän että hän on älyttömän hyvä pienemmissä ja isommissa kriiseissä. Noilla hetkillä nimittäin itse oletan, että muut ihmiset ahdistuvat, pelästyvät ja hätääntyvät - ja minä sitten lopulta päädynkin rauhoittelemaan heitä.

Tämä juontaa juurensa lapsuuteen ja siihen, että vanhemmat pelkäsivät kovin puolestani. Ettei minulle vain sattuisi mitään pahaa!

Jos jotakin oikeasti sattui (niin kuin lapsena joskus sattuu), niin en saanut turvaa vanhemmista. He olivat itse tolaltaan. Muistan erään kerran, kun olin 7 tai 8 vanha, olin leikkinyt naapurin tytön kanssa, tyttö oli tönäissyt (en muista miksi, kai me kinastelimme jostain), olin kaatunut ja ottanut kädellä vastaan sillä seurauksella, että käsi kipeytyi. Sitä kipeää kättä itkin vanhemmille, muistan että pelotti. Muistan että oli iltapäivä, kun käden satutin, yöllä valvoin kun käsi oli kipeä aina vaan (anteeksi äiti ja isä, mutta ei se ole terve, se käsi, se sattuu!), seuraavana päivänä isä vei minut mökiltä kaupunkiin lääkäriin. Lääkärissä pelkäsin röngenlamppua enkä uskaltanut jäädä sen koneen kanssa kahden kuvan ottamisen ajaksi (pelkäsin että se sattuu), lopulta isä taisi jäädä minun kanssani sinne. Jälkikäteen sain moitteita siitä, että miten nyt minä, iso tyttö, käyttäydyin niin huonosti siellä lääkärissä ja kiukuttelin.

Luulen kirjoittaneeni tämän jo tänne jonnekin, mutta en pikakatsomisella löytänyt. Se on ainoa sellainen tapaus, jonka muistan selkeästi: olin hätäännyttänyt vanhempia loukkaamalla itseni ja sitten vielä käyttäytynyt lääkärissä väärin.

Olin kovin herkkä ottamaan asioita itseeni. Myöhemmin (ala-asteen viimeisillä luokilla) ratkaisin kipujani ja oireita niin, etten ainakaan vanhemmille niistä mitään puhunut. Minulla oli kaikkea outoa psykosomaattista vaivaa: pissatti usein, niskat menivät välillä aivan lukkoon, päätä särki ja eniten pelotti se, kun joskus kakatessa tuli verta (jälkikäteisdiagnoosi: minulla oli ummetusta, maha kovalla, kenties peräpukamat). Tuon viimeisimmän asian takia muistan, että kävin terkkarilla joka yritti selittää ruokavaliota ja antoi lapulle ummetuslääkkeen nimen, kotona piti vielä antaa se lappu äidille, kun en osannut itse apteekista lääkettä hakea (ei olisi ollut rahaakaan jolla sitä maksaa... olin kai 11 tai 12?).

En oikein muista, miten siinä ummetuslääkkeessä kävi niin, ettei sitä äiti apteekista hakenut. Eikä se ruokavaliokaan miksikään muuttunut. Samat oireet siis jatkuivat ja mikään ei muuttunut.

Edelleenkään en ihan tajua, millä logiikalla äiti silloin toimi. Tai kenties se oli tämä hänen tavallinen mallinsa: suljetaan silmät, jos ei ole aivan pakko jollain lailla reagoida. Minun kannaltani se ei kumminkaan auttanut.

Ei ole mikään ihme, että suhde omaan ruumiiseen on ollut kummallinen ja neuroottinen. Olen "löytänyt" itsestäni kaikenlaisia vaivoja ja taudinoireita, joita en ole lähtenyt selvittelemään mitenkään. Olen vain tuntenut taustalla mahdollisen kuolemansairauden varjon ja suhtautunut elämään niin kuin milloin tahansa voisi pahin mahdollinen tulla eteen... Kai tuo kuolemansairauden pelkokin on kotoa opittua, isän kuolemaahan minun lapsuudessani pelättiin, minä ja äiti pelkäsimme sitä molemmat. Isällä on verenpainetauti ja sydäntauti. Katselin monta kertaa vierestä, miten hänen ilmeensä muuttui tuskaiseksi ja hän kaivoi nitrot taskusta, sitten piti odottaa, menisikö kohtaus ohi.