Pidänkö itse itsestäni?

Terapeutti heitti "pidätkö itse itsestäsi?" -kysymyksen tänään.

Osittain kyllä. Nyt enemmän kuin ennen. Vissiin en vieläkään ihan riittävästi.

Jos voisi luottaa itseensä ja omaan arvoonsa, niin ei olisi niin riippuvainen muiden ihmisten tykkäämisistä tai epätykkäämisistä.

Hiukan toisesta vinkkelistä kun katsoo, niin kysymys muuttaa muotoaan, siitä tulee: "Saanko olla oma itseni, olenko hyväksytty omana itsenäni?"

Minulla on turhan vähän kokemusta siitä, että olen hyvä omana itsenäni. Ainakin äidin silmissä olen kokenut olevani koko ajan jollain lailla väärin: liian paljon tai liian vähän tai liikaa kumminkin jotakin.

Heti kun menin tarpeeksi ulos jostakin äidin oletussapluunasta, niin hän oli vallan reagoimatta. Kun kannoin kotiin käsitöitä tai piirustuksia, niin ne eivät koskaan päätyneet näkyville. Ei. Niistä ei sanottu mitään ja ne pantiin kaapin perukoille piiloon.

Koin etten ollut tehnyt hyvin muiden mielestä, vaikka itse tehdessäni olisin ollut miten riemastunut tekemisestä.

Jälkikäteen haluaisin lobotomian siltä osalta minua, joka liian herkästi kuulee kielteistä palautetta ja sivuutuksia. Kun jään kiinni siihen kielteiseen tai sivuuttavaan, niin menetän onnistumisen tunteeni, kenties senkin, jos joku on kiittänyt, kehunut. Oikeasti en voi miellyttää kaikkia, tanssia jokaisen pillin mukaan. Eikä siitä ole miksikään elämän punaiseksi langaksi: hän eli muiden silmissä miellyttävää elämää. Uh!