Lennossa

Nyt on jalat hiukan maan pinnan yläpuolella.

Monesti epäilen, onko mitään oikeaa muutosta tapahtunut terapian aikana. Epäilen vain kuvittelevani muutokset, epäilen että muutokset ovat tilapäisiä, ja heti kohta vanhat oireet tulevat takaisin.

En todella voi tietää, mitä tapahtuu tulevaisuudessa. Tulevaisuuden tietäminen on paitsi mahdotonta, myös helvetin tylsää ja mielenkiinnotonta.

Sen tiedän, mitä on nyt. Jokin jäsentyminen ja luottamus on alkanut kasvaa minussa. Se näkyy monessa (osaan esimerkiksi hellittää työasioitten miettimisestä vapaalla, näen muitakin kuin työunia, nukun öitäni voittopuolisesti hyvin, kykenen aidosti nauramaan omille kömmähdyksilleni, syyllisyys tekemättömistä tai "huonosti" tehdyistä asioista on vähentynyt).

En ennen oikein uskonut, että tällaista voisi olla. Hienoa että tällä hetkellä on.

Terapiassa oli hetki, jolloin aivan aidosti puolustin itseäni sisäisen itsekriitikon edessä. Se kriitikko moittii minua tyhmäksi, kun erehdyn tai olen huolimaton tai epäonnistun. Kriitikon mielestä pitäisi suoriutua täydellisesti. Sehän on järjetön ja tyhmä tyyppi! Tekopyhä typerys voi vaatia täydellisyyttä, sellaiselta typerykseltä puuttuu viisaus ymmärtää virheitten ja epätäydellisyyden merkitys.

Töissä kehityskeskustelussa huomasin loppuvaiheessa puhuvani terapiakäynneistä, yks kaks. Se tuntui oikealta ratkaisulta, selvitti asiaa. Olen sanonut "mulla on menoa" tai muuta epämääräistä, jos olisi pitänyt vaihtaa vuoroa terapiapäivinä. Esinaiseni ei ole tyhmä ja hän sattuu ex-ammatiltaan olemaan mielenterveyshoitaja. Hän sanoi itsekseen tulkinneensa menoni terapiakäynneiksi, ne kun olivat sopivasti sellaisiin aikoihin (ja selitys hänelle tuli mieleen). Hyvä että puhuin ääneen enkä jättänyt kaikkea oletusten varaan.