En pidä ystävänpäiväkrääsästä. Inhoan sitä että "pitäisi" laittaa kortteja sarjatuotantona maailmalle jossain muodossa - paperisina tai e-kortteina. En tykkää edes värssytekstareista.
Aina tässä vaiheessa toivon, etten loukkaa ketään osallistumattomuudellani koko hommaan. Ajoittain, joinain vuosina, olen osin osallistunut: siis laittanut nettiin askarrellun kortin tai lähettänyt sähköisiä kortteja. Tällä kertaa sekin jäi tekemättä.
Sain postissa kaksi ystävänpäiväkorttia. Kumpikaan ei minun mittakaavallani ollut ystävältä. Toinen oli äidiltä, äiti lähettää ystävänpäiväkortin, joka vuosi, ja se kortti on aina kirjekuoressa ja kortin kylkeen on taiteltu 50 euron seteli. Nyt on päässyt käymään jokin freudilainen lipsahdus: olen avannut kirjeen, mutta minulla ei ole aavistustakaan, mitä tein setelille. Lompakkoon en ainakaan ole sitä laittanut.
Toinen kortti oli tätipuoleltani, siltä jonka kanssa puhuin pari viikkoa sitten puhelimessa ensimmäistä kertaa ikinä aikuisena. Kaunis ajatus muistaa ystävänpäivänä, mutta en minä häntä tunne, eikä hän tunne minua. Oletan ystävyydeltä jonkinlaista tuntemista. Niin, ja oletan ystävyyden olevan jotakin muuta kuin sukulaissuhdetta. Sukulaisuus on pakko, ystävyys ei ole.
Sain myös yhden värssyviestin kännykkään. Se tuli tältä koulukaverilta, jonka kanssa tapaamiset koulun jälkeen ovat laskettavissa yhden käden sormissa. On ihan sievää häneltä muistaa, mutta en vaan tajua tämän lajin sosiaalisia ylläpitosuhteita. Minulla on kai jokin sokea piste tällä kohden.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti