Vanhuus

Itkin terapiassa aamulla vanhempien vanhenemista.

Voin maalailla monta ahdistavalta tuntuvaa tulevaisuuskuvaa (tässä olen tosi hyvä). Yksi niistä sai itkemään: jos isä joutuisi sairaalaan kuukausiksi ja vuosiksi, se tuntuisi sietämättömältä.

Isä inhoaa sairaaloita. Lapsuudessani jo isä puhui siitä, miten haluaisi kuolla "saappaat jalassa", ilman joutumista pois kotoa, vieraaseen paikkaan tuntemattomien keskelle. Hän on ollut riittävästi tekemisissä sairaaloiden kanssa jo tähän mennessä, eivätkä kokemukset ole erityisen hyviä. Jos minun pitäisi käydä katsomassa isää hoitolaitoksessa, olisi hirveä katsoa sivusta, kun toinen vaikka kuolisi mieluummin kuin olisi laitossängyssä.

On kai turhaa miettiä ennalta, miten vanhempieni viimeiset hetket kuluvat. Vaikka se olisi turhaa, en osaa olla miettimättä. Olen aika yksin heidän vanhenemisensa kanssa, kun minulla ei ole sisaruksia eikä muuta lähisukua, ihmisiä joiden kanssa voisi jakaa vastuuta tai ihan vain vaihtaa ajatuksia. Ei kai ihme, että terapiassa tämäkin aihe tulee näkyviin.

Eräällä yli 5-kymppisellä ystävälläni on pari vuotta nuoremmat vanhemmat kuin minulla. Ajatukset vanhempien kuolemasta ovat olleet läsnä siitä asti kun olen jollain lailla tajunnut, että he ovat iäkkäitä. Kuulostaa tylyltä sanoa, että odotan heidän kuolemaansa, mutta niin tavallaan teen. Jos on vuosikymmenet pitänyt kuolemaa yhtenä etappina, joka ihan kohta olisi edessä, niin aika jollain lailla pysähtyy. Ei tapahdu se mitä odottaa, eli ei tapahdu "mitään", vaikka tosiasiassa kaikkea muuta tulisi eteen jatkuvasti.