Minun piti poistaa koko blogi. Muutin mieltäni. Noin yleensäkin delete-näppäin on liian helppo, oikean elämän vastainen. Ollut ja mennyt on ollutta ja mennyttä, vaikka sitä miten deletoisi.
Ehkä siis kirjoitan tänne joskus jotain tämän hiljaisuuden rikkovan postauksen jälkeen. En ota paineita.
Tässä välillä on tapahtunut paljon. Se uusi suhde kantaa, oikeasti. Käsittämättömän helppoa, keveää, olla yhdessä. Olla likellä ja lähellä, halata, suukottaa, lojua sängyssä - siis tehdä kaikkea sitä, mitä aiempi Meri piti itselleen mahdottomana. Yhdessä olemme asuneet kohta kolme vuotta, tästä voi itse kukin päätellä, että muutakin kuin yhdessä nujuamista on tullut eteen. Menimme naimisiin kesällä. Oli pienet häät, epäviralliset ja hauskat.
Ja minä kun kuvittelin, etten koskaan menisi naimisiin! Piti sekin uskomus rikkoa kahdesti.
Isä kuoli vähän häiden jälkeen. Se oli suru ja helpotus yhtä aikaa - ei hän ollut enää oma itsensä. Hänellä oli harhaisia ajatuksia, kipuja siellä täällä, mieli sekaisin uutta ja vanhaa asiaa. 90 vuotta, käsittämättömän pitkä aika elämää takana.
Lisää joskus myöhemmin. Nyt pitää pestä kissa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kosketus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kosketus. Näytä kaikki tekstit
lauantai 28. joulukuuta 2013
maanantai 11. heinäkuuta 2011
Rikon hiljaisuuden
En ole kirjoittanut aikoihin. En ole kirjoittanut mitään muutakaan. Tuntui siltä, että kirjoittaessani jään kiinni huonoihin oloihin. Oli helpompaa olla kirjoittamatta.
Eroaminen on mun kohdallani ollut pitkällistä. Ensimmäisen vuoden jälkeen alkoi helpottaa, mutta vielä tämän vuoden keväällä olin viikon verran sellaisessa räytymiskohtauksessa, ettei mitään rajaa. Nyt, tällä hetkellä, on jo vaikea käsittää niitä senhetkisiä mielentiloja ja sitä, miksi oikein jäin kiinni epätoivoiseen junnaukseen. Yksitellen luettelin mielessäni, missä kohden epäonnistuin ja mitä asioita alun perinkin ex-miehen kanssa suhteeseen ryhtyessäni sivuutin. Oli hirveä tarve muuttaa menneisyys toisenlaiseksi, vaikka mahdotontahan se on.
Toukokuussa alkoi kirkastua pysyvämmin. Melkoinen paradoksi, että se varsinainen oivallus tuli antikliimaksin kohdalla. Oli kello kolme yöllä, olin juuri havahtunut asuntoni lattialta, päässä humisi, kylmä hiki valui pitkin ihoa ja epäilin kuolevani ihan kohta. Aiemmin, samana iltana, olin loukannut jalkani (sen kampuraisen). Yöllä en saanut jalalta nukuttua ja nousin hakemaan särkylääkkeitä. Ensimmäiset kolme askelta pääsin, sitten silmissä pimeni.
Kun kuvittelin kohta kuolevani, halusinkin elää. Ei tämä elämä näin saa loppua, surkeasti eteisen lattialle. Yksi vaikea ja eroon päättynyt suhde ei ole sen arvoinen, että sitä voisi jäädä hautomaan loppuiäksi. Mitä siitä, että koin tulleeni väärinkohdelluksi, se kohtelu on jo loppunut ja ohitse.
On ollut ihana huomata, että minä muutun. En ole enää se kosketuspelkoinen arkaujopiiloutuja. Jopa tuttu gynekologi sanoi, että tunnun erilaiselta kuin ennen (siis hänen näkökulmastaan, fyysisesti). Ensimmäistä kertaa ikinä on helppo koskettaa toista, halata, silittää, suudella, nukkua sylikkäin.En olekaan se aina yksinäisyyden kuplassa kelluva pikkutyttö. Aivan kuin olisin saanut uuden raajan. Hämmentävää ja hienoa.
Eroaminen on mun kohdallani ollut pitkällistä. Ensimmäisen vuoden jälkeen alkoi helpottaa, mutta vielä tämän vuoden keväällä olin viikon verran sellaisessa räytymiskohtauksessa, ettei mitään rajaa. Nyt, tällä hetkellä, on jo vaikea käsittää niitä senhetkisiä mielentiloja ja sitä, miksi oikein jäin kiinni epätoivoiseen junnaukseen. Yksitellen luettelin mielessäni, missä kohden epäonnistuin ja mitä asioita alun perinkin ex-miehen kanssa suhteeseen ryhtyessäni sivuutin. Oli hirveä tarve muuttaa menneisyys toisenlaiseksi, vaikka mahdotontahan se on.
Toukokuussa alkoi kirkastua pysyvämmin. Melkoinen paradoksi, että se varsinainen oivallus tuli antikliimaksin kohdalla. Oli kello kolme yöllä, olin juuri havahtunut asuntoni lattialta, päässä humisi, kylmä hiki valui pitkin ihoa ja epäilin kuolevani ihan kohta. Aiemmin, samana iltana, olin loukannut jalkani (sen kampuraisen). Yöllä en saanut jalalta nukuttua ja nousin hakemaan särkylääkkeitä. Ensimmäiset kolme askelta pääsin, sitten silmissä pimeni.
Kun kuvittelin kohta kuolevani, halusinkin elää. Ei tämä elämä näin saa loppua, surkeasti eteisen lattialle. Yksi vaikea ja eroon päättynyt suhde ei ole sen arvoinen, että sitä voisi jäädä hautomaan loppuiäksi. Mitä siitä, että koin tulleeni väärinkohdelluksi, se kohtelu on jo loppunut ja ohitse.
On ollut ihana huomata, että minä muutun. En ole enää se kosketuspelkoinen arkaujopiiloutuja. Jopa tuttu gynekologi sanoi, että tunnun erilaiselta kuin ennen (siis hänen näkökulmastaan, fyysisesti). Ensimmäistä kertaa ikinä on helppo koskettaa toista, halata, silittää, suudella, nukkua sylikkäin.En olekaan se aina yksinäisyyden kuplassa kelluva pikkutyttö. Aivan kuin olisin saanut uuden raajan. Hämmentävää ja hienoa.
maanantai 11. elokuuta 2008
Kaikki ikäkaudet kerroksina minussa
Äitiunen jälkeiset unet ovat olleet tavallista sotkua - niitä en muista jälkikäteen enkä muista tunteitani, ehkei niitä ole ollutkaan.
Yksi uni on poikkeus, näin sen heti seuraavana yönä äitiunen jälkeen. Olin nuori (taas) ja jonkun toisen, jonkun pojan kanssa unessa. Olimme koulun tapaisessa ja järjestimme kapinan, taisin spreijata seinään iskulauseita ja hajottaa ikkunoita. Meitä ajettiin takaa. Meitä ammuttiinkin.
Kaikki painajaisen ainekset. Muttamutta. Unessa olin nopea ja notkea ja rohkea. Olin kuin sarjakuvan supersankari, zwuum pam! jahtaajat kuriin. Mikään ei sattunut tai ahdistanut, nauroin niille perässämme juokseville kurinpitäjille.
Hereillä tulin ajatelleeksi, että ehkä menneisyyskään ei ole loppuun saatettua vaikka se olisi ohi. Niin kauan kuin elän, sisälläni on Meri lapsena ja Meri nuorena, eivätkä ne aiemmat ikäkaudet ole muuttumattomia minussa. Vaikka oikeassa elämässä olin arka ja kömpelö ja epävarma, niin se lapsiminä saattaa kasvaa minussa, siitä voi tulla uteliaampi ja rohkeampi ja ei niin nöyristelevä. Noita kaikkia toivon, noita kaikkia olin unessa. En muista nähneeni sellaista unta ennen.
Jos jostakin olen vieläkin vihainen vanhemmilleni, niin siitä, että kasvattivat minusta niin ylettömän alistuvan ihmisen. Tietenkin se vastaa heidän ikäpolvensa käsitystä hyvästä kasvatuksesta ja tietenkin he halusivat tehdä parhaansa, mutta ei lasta pitäisi lähettää metsään hakemaan vittaa tai istuttaa sadevesitynnyrissä tai pitää lasta varten vyöhihnaa yläkaapissa.
En pysty sanomaan, miten paljon minua on ruumiillisesti kuritettu. Muistan tasan kolme kertaa, ja niissäkin se lyöntiosuus on sumea. Ehkä en muista kaikkia kertoja, en tiedä. Sen sijaan muistan kovin tarkkaan kurituksen uhan. Mökillä se on ollut vittamettä, kaupungissa se on ollut yläkaapissa säilytetty vyöhihna. Kurissa on pitänyt pysyä. On pitänyt olla kiltti. Ja mitä siitä on tullut aikuisena? Herkästi muita myötäilevä ihminen, joka kokee syyllistyyttä omista tarpeistaan ja toiveistaan.
Monesti olen miettinyt sitäkin, ovatko lähellä olemisen ja koskettamisen vaikeuteni peräisin siitä, ettei meillä hirveästi ole halailtu tai suukoteltu. Sen sijaan on se vitta ja vyöhihna.
Kävin viime viikolla katsomassa Armon varassa uudestaan. Ensimmäinen kerta oli toukokuussa, silloin kun puolisko oli estynyt lähtemään kanssani. Nyt olimme molemmat katsomossa ja edelleenkin pidän näytelmää vallan loistavana (en täydellisenä, mutta loistavana!). Tiukkaa dialogia ja naurua kipeille asioille. Ei lapsuudessani yhtä hullua kuria ollut kuin näytelmässä, eikä yhtä hirveää syyllistämistä. Silti on erityisen herkullista, kun näytelmän sadistivanhemmat joutuvat naurunalaisiksi.
Yksi uni on poikkeus, näin sen heti seuraavana yönä äitiunen jälkeen. Olin nuori (taas) ja jonkun toisen, jonkun pojan kanssa unessa. Olimme koulun tapaisessa ja järjestimme kapinan, taisin spreijata seinään iskulauseita ja hajottaa ikkunoita. Meitä ajettiin takaa. Meitä ammuttiinkin.
Kaikki painajaisen ainekset. Muttamutta. Unessa olin nopea ja notkea ja rohkea. Olin kuin sarjakuvan supersankari, zwuum pam! jahtaajat kuriin. Mikään ei sattunut tai ahdistanut, nauroin niille perässämme juokseville kurinpitäjille.
Hereillä tulin ajatelleeksi, että ehkä menneisyyskään ei ole loppuun saatettua vaikka se olisi ohi. Niin kauan kuin elän, sisälläni on Meri lapsena ja Meri nuorena, eivätkä ne aiemmat ikäkaudet ole muuttumattomia minussa. Vaikka oikeassa elämässä olin arka ja kömpelö ja epävarma, niin se lapsiminä saattaa kasvaa minussa, siitä voi tulla uteliaampi ja rohkeampi ja ei niin nöyristelevä. Noita kaikkia toivon, noita kaikkia olin unessa. En muista nähneeni sellaista unta ennen.
Jos jostakin olen vieläkin vihainen vanhemmilleni, niin siitä, että kasvattivat minusta niin ylettömän alistuvan ihmisen. Tietenkin se vastaa heidän ikäpolvensa käsitystä hyvästä kasvatuksesta ja tietenkin he halusivat tehdä parhaansa, mutta ei lasta pitäisi lähettää metsään hakemaan vittaa tai istuttaa sadevesitynnyrissä tai pitää lasta varten vyöhihnaa yläkaapissa.
En pysty sanomaan, miten paljon minua on ruumiillisesti kuritettu. Muistan tasan kolme kertaa, ja niissäkin se lyöntiosuus on sumea. Ehkä en muista kaikkia kertoja, en tiedä. Sen sijaan muistan kovin tarkkaan kurituksen uhan. Mökillä se on ollut vittamettä, kaupungissa se on ollut yläkaapissa säilytetty vyöhihna. Kurissa on pitänyt pysyä. On pitänyt olla kiltti. Ja mitä siitä on tullut aikuisena? Herkästi muita myötäilevä ihminen, joka kokee syyllistyyttä omista tarpeistaan ja toiveistaan.
Monesti olen miettinyt sitäkin, ovatko lähellä olemisen ja koskettamisen vaikeuteni peräisin siitä, ettei meillä hirveästi ole halailtu tai suukoteltu. Sen sijaan on se vitta ja vyöhihna.
Kävin viime viikolla katsomassa Armon varassa uudestaan. Ensimmäinen kerta oli toukokuussa, silloin kun puolisko oli estynyt lähtemään kanssani. Nyt olimme molemmat katsomossa ja edelleenkin pidän näytelmää vallan loistavana (en täydellisenä, mutta loistavana!). Tiukkaa dialogia ja naurua kipeille asioille. Ei lapsuudessani yhtä hullua kuria ollut kuin näytelmässä, eikä yhtä hirveää syyllistämistä. Silti on erityisen herkullista, kun näytelmän sadistivanhemmat joutuvat naurunalaisiksi.
perjantai 30. toukokuuta 2008
Eläimistä ja ihmisistä
Pidän eläimistä enemmän kuin ihmisistä.
Kai se viisi kissaa jotakin minusta kertoo.
Eläimen kanssa riittää tietty säännöllisyys ja ruoka ja hoiva. Ihmislapsen kanssa sotkeentuu niin kovin paljon muuhunkin. Kuten nyt vaikka siihen, että vanhempi on peili lapselleen. Jos peili on vino, niin vinoon menee lapsikin, vääjäämättä.
Niin, tässä se lapsi, joka huomasi etteivät vanhemmat tunnista omaa suuttumustaan eivätkä kestä vihanilmauksia. En vieläkään tule toimeen vihan tunteitteni kanssa (Pitää suojella äitiä ja isää, pitää olla suuttumatta ja suututtamatta, ei ole oikein olla suuttunut, pitää olla kiltti).
En uskalla olla suuttunut kuin ihan muutamalle ihmiselle, miehelle, noin kahdelle ystävälleni ja terapeutille. Kaikkien muiden kanssa kiukku jää jonnekin sisuksiini, joskus se piiloutuu minultakin niin etten huomaa sitä. Hymyilen vaan. Suuttumisen tai kiukun ilmaiseminen on pelottavaa. Voin olla äreä ja marista ja huokailla tyytymättömänä, mutta vihainen en osaa olla. Se vaatisi niin paljon uskallusta.
Unohdan kaiken, kun katselen pentua tai niitä neljää muuta. Noin yleensä ja keskimäärin mieleni vaeltelee sinne tänne ja etenkin stressiaikoina ne stressaavat asiat kelautuvat ajatuksissa eestaas. Kissat ovat zeniä. Puhdasta olemista.
Kissojen koskettaminen on helppoa. Ihmisen kanssa menen lukkoon. Vaivaudun itsestäni, läheisyyden tarpeestani. Ihmettelen miten lähestyä, miten olla liki, miten taas lähteä pois. Jäykistyn, torjun, välttelen. Se mikä ei ole ollut tapana lapsuudessa ei ole tapana vieläkään, vaikka haluaisin vapaaksi ja omaksi itsekseni.
Kai se viisi kissaa jotakin minusta kertoo.
Eläimen kanssa riittää tietty säännöllisyys ja ruoka ja hoiva. Ihmislapsen kanssa sotkeentuu niin kovin paljon muuhunkin. Kuten nyt vaikka siihen, että vanhempi on peili lapselleen. Jos peili on vino, niin vinoon menee lapsikin, vääjäämättä.
Niin, tässä se lapsi, joka huomasi etteivät vanhemmat tunnista omaa suuttumustaan eivätkä kestä vihanilmauksia. En vieläkään tule toimeen vihan tunteitteni kanssa (Pitää suojella äitiä ja isää, pitää olla suuttumatta ja suututtamatta, ei ole oikein olla suuttunut, pitää olla kiltti).
En uskalla olla suuttunut kuin ihan muutamalle ihmiselle, miehelle, noin kahdelle ystävälleni ja terapeutille. Kaikkien muiden kanssa kiukku jää jonnekin sisuksiini, joskus se piiloutuu minultakin niin etten huomaa sitä. Hymyilen vaan. Suuttumisen tai kiukun ilmaiseminen on pelottavaa. Voin olla äreä ja marista ja huokailla tyytymättömänä, mutta vihainen en osaa olla. Se vaatisi niin paljon uskallusta.
Unohdan kaiken, kun katselen pentua tai niitä neljää muuta. Noin yleensä ja keskimäärin mieleni vaeltelee sinne tänne ja etenkin stressiaikoina ne stressaavat asiat kelautuvat ajatuksissa eestaas. Kissat ovat zeniä. Puhdasta olemista.
Kissojen koskettaminen on helppoa. Ihmisen kanssa menen lukkoon. Vaivaudun itsestäni, läheisyyden tarpeestani. Ihmettelen miten lähestyä, miten olla liki, miten taas lähteä pois. Jäykistyn, torjun, välttelen. Se mikä ei ole ollut tapana lapsuudessa ei ole tapana vieläkään, vaikka haluaisin vapaaksi ja omaksi itsekseni.
tiistai 19. helmikuuta 2008
Surullista
Työkaveri selitti tänään, miten hän antaa nyt lapsilleen hyvänyönsuukot hipaisuna poskelle, jottei flunssa tarttuisi.
Vastasin puhumalla jotakin flunssan tarttumisesta, mutta mielessäni mietin, ettei meillä annettu hyvänyönsuukkoja tai muitakaan suukkoja. En muista nähneeni, että äiti ja isä olisivat suudelleet. En muista että suutelemisesta olisi puhuttu, ei edes "annanytsepusu"-lauseina. En muista, että äiti olisi suukottanut minua. Jos äiti ei ole minua tai puolisoaan suudellut, niin tuskin muitakaan ihmisiä - ne muut ihmiset ovat hänestä vielä etäämmällä ja pelottavampia.
Surullista. En usko, että äidin äiti tai isäpuoli ovat olleet maailman lämpimimpiä ihmisiä, mutta miksi äidin on pitänyt toteuttaa omassa elämässä kylmyyttä ja eristäytymistä.
En minä ole paljon edennyt äidistä, mutta hiukan kumminkin. Hellittelen meidän kissoja ilman mitään rajaa (taas äidistä: hän ei hellittele eläimiä, on hämmentynyt niiden seurassa, niin kuin ihmettelisi, mitä niille "kuuluu" sanoa tai tehdä). On mahdollisuuksien rajoissa, että tässä suhteessa edes joskus pussataan muulloinkin kuin seksin aikana.
Opiskeluaikana ja myöhemminkin on kulunut pitkiä aikoja (vuosia) niin, etten ole koskenut ketään eikä kukaan ole koskenut minua. Kättelyitä en laske mukaan. En ole tiennyt miltä toisen iho tuntuu omaa vasten. Joskus on tuntunut mahdottomalta päästää ketään iholle asti. Noin on käynyt hetkittäin tässä suhteessakin, olen ollut lukossa ja paennut sanoja ja kosketusta. On ollut tunne, etten sietäisi jos toinen vaikka halaamalla tai muulla pienellä eleellä koittaisi lohduttaa - ja silti juuri sitä pientä elettä olen kaivannut.
Mies pelkää lukkiutumisiani, on sanonutkin, ettei osaa tehdä niissä mitään (on siis tekemättä mitään, jonka taas tulkitsen niin, että hän jättää minut yksin). Minulla on ollut niin vakaa usko siihen, että olen yksin ja tavallaan torjuttu, että helposti torjun itse varmuuden vuoksi toisen - enpä siinä joudu enää lisää pettymään. Koko olemuksella menen käppyrään itseni ympärille.
Niin ei ole käynyt nyt pitkään aikaan, moneen kuukauteen. Ehkä yksi tavallisesta poikkeava kerta laukaisi jotakin: silloin mies laittoi arasti käden käsivarrelleni. Oltiin molemmat sohvalla, minä sen ääripäähän vetäytyneenä ja mies toisessa päässä, pieni kosketus meidän välissä.
Se riitti.
Vastasin puhumalla jotakin flunssan tarttumisesta, mutta mielessäni mietin, ettei meillä annettu hyvänyönsuukkoja tai muitakaan suukkoja. En muista nähneeni, että äiti ja isä olisivat suudelleet. En muista että suutelemisesta olisi puhuttu, ei edes "annanytsepusu"-lauseina. En muista, että äiti olisi suukottanut minua. Jos äiti ei ole minua tai puolisoaan suudellut, niin tuskin muitakaan ihmisiä - ne muut ihmiset ovat hänestä vielä etäämmällä ja pelottavampia.
Surullista. En usko, että äidin äiti tai isäpuoli ovat olleet maailman lämpimimpiä ihmisiä, mutta miksi äidin on pitänyt toteuttaa omassa elämässä kylmyyttä ja eristäytymistä.
En minä ole paljon edennyt äidistä, mutta hiukan kumminkin. Hellittelen meidän kissoja ilman mitään rajaa (taas äidistä: hän ei hellittele eläimiä, on hämmentynyt niiden seurassa, niin kuin ihmettelisi, mitä niille "kuuluu" sanoa tai tehdä). On mahdollisuuksien rajoissa, että tässä suhteessa edes joskus pussataan muulloinkin kuin seksin aikana.
Opiskeluaikana ja myöhemminkin on kulunut pitkiä aikoja (vuosia) niin, etten ole koskenut ketään eikä kukaan ole koskenut minua. Kättelyitä en laske mukaan. En ole tiennyt miltä toisen iho tuntuu omaa vasten. Joskus on tuntunut mahdottomalta päästää ketään iholle asti. Noin on käynyt hetkittäin tässä suhteessakin, olen ollut lukossa ja paennut sanoja ja kosketusta. On ollut tunne, etten sietäisi jos toinen vaikka halaamalla tai muulla pienellä eleellä koittaisi lohduttaa - ja silti juuri sitä pientä elettä olen kaivannut.
Mies pelkää lukkiutumisiani, on sanonutkin, ettei osaa tehdä niissä mitään (on siis tekemättä mitään, jonka taas tulkitsen niin, että hän jättää minut yksin). Minulla on ollut niin vakaa usko siihen, että olen yksin ja tavallaan torjuttu, että helposti torjun itse varmuuden vuoksi toisen - enpä siinä joudu enää lisää pettymään. Koko olemuksella menen käppyrään itseni ympärille.
Niin ei ole käynyt nyt pitkään aikaan, moneen kuukauteen. Ehkä yksi tavallisesta poikkeava kerta laukaisi jotakin: silloin mies laittoi arasti käden käsivarrelleni. Oltiin molemmat sohvalla, minä sen ääripäähän vetäytyneenä ja mies toisessa päässä, pieni kosketus meidän välissä.
Se riitti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
