Terapia tuntui kiertävän niitä samoja juttuja kuin ennenkin. Hämärä tunne siitä, että olisi tarvinnut uskaltaa jotakin enemmän, mutta en saanut kiinni asiasta. Puhuin, kyllä joo. Puhuinko oikeaa asiaa, en tiedä.
Pidän itseäni muita huonompana. Se uskomus on vahva, se ei tunnu kumoutuvan, vaikka paljon hyvää ja toivottua on tapahtunut. En tiedä, voiko ajan kanssa kasvaa itsearvostus, hyväksyntä ja luottamus, vai onko tämä vaan... mahdotonta.
Seurasin sivusta, kun yksi tuttu täytti sähköistä työpaikkahakemusta ja naputteli sinne arvosanojaan: ei ollut kovin hääppöinen yo-todistus hänellä, eivät ne muutkaan todistukset. Itsekseni mietin, miksei huonommuudentunteeseeni ole vaikuttanut koulumenestys. Olin hyvä kielissä, reaaliaineissa ja kuvaamataidossakin. Niissä 'huonoissakin' aineissa olin keskikastia (liikuntaa lukuunottamatta).
Jotenkin sattumalta kirjoitin ällän paperit ja pääsin suoraan sisään yliopistoon, sain tutkinnon valmiiksi, syventävistä opinnoista erinomaiset tiedot ja gradusta magnan, toista pätevyyttä tehdessä taas tipahti erinomaiset tiedot. Miten monta vahingossa menestymistä voi huonon ihmisen kohdalle tulla? Missä vaiheessa minulla on tarpeeksi todistusaineistoa siitä, että olen ihan kelpo, jopa ajatteleva?
Työmaalla työni on sellaista, että siihen riittäisi opistotason koulutus. (Eri asia, että minulla taitaa olla oikeasti hyötyä sekalaisista opinnoistani ja kaikesta siitä koulutuksesta, jossa olen pyörinyt.) Muutamat ovat udelleet koulutustaustaani, olen sitten vastannut ja herättänyt ilmeistä hämmästystä. Niin... Eihän se päälle näy, etenkin kun näytän ikäistäni nuoremmalta ja puhun "musta tuntuu että--" -tyylillä. Inhoan sellaista akateemista diivailua, jossa osoitetaan omaa sivistystasoa tunkemalla joka kolmannen tarpeellisen sanan väliin jokin sivistyssana.
Tiedän, ettei huonommuudentunteilleni ole perusteita ainakaan minkään ulkoisen mittarin mukaan. Mutta eihän huonommuudentunne minkään faktamittarin mukaan synny...
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti