Murkkuiässä kirjat ja kasetit pitivät minua tolkullisena. Muihin teineihin en niiden avulla päässyt liittymään - paitsi kyllä joo, kuuntelin Dingoa ja Dingon konsertti oli se ensimmäinen keikka, jossa olen ikinä ollut. Dingon lisäksi ja jälkeen kuuntelin kaikkea listojen ulkopuolelta, mielellään kaukaa, ulkomailta, Englannista tai Amerikasta.
Siihen Dingon konserttiin pääsin vahingossa, kun keikkapaikka sattui olemaan kotikaupungissa. Olisin mennyt muillekin keikoille, mutta en päässyt (ja kiltisti sitten istuin kotona korvalappustereot täysillä sen sijaan että olisin matkannut bussilla sinne muutaman kymmenen kilometrin päähän keikkapaikalle). Kerran tosissani yritin, muistaakseni rääyin eteisessä kiukkua, kun Melrose jäi näkemättä. (Ja äiti esiintyi aivan kuin olisin ollut haluamassa helvettiin...)
Oli aivan ihana, kun pääsin opiskelemaan isoon kaupunkiin ja keikoille. Eikä tarvinnut selitellä menemisiä ja tulemisia kenellekään. Kun myöhemmin muutin pikkupaikkakunnalta toiselle, vanha tuttu ahdistava vahtoehdottomuus palasi: ei ollut keikkoja joilla käydä, ei ollut elokuvia, ei ollut teatteria.
En minä riennoissa jatkuvasti juokse, mutta tarvitsen edes mahdollisuuden. Ahdistaa, jos ei ole tarjolla kuin pururata, metsä ja kirjasto. Kovin tuttua lapsuudesta ja nuoruudesta.
Onneksi asun nyt taas kaupungissa. Inhoan pikkukaupunkeja, niissä ei ole maaseudun luontoa mutta eipä kaupunkikulttuuriakaan, lähinnä vain rumia taloja ja 1970-luvulla rakennettu ostari.
Runsaan tunnin päästä kuuntelen näitä. We yeah!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti