Tämän naisen ruumiista

Puhuin eilen terapiassa luulotautejani ja sen oikean sairastamisketjun, joka alkoi kystasta toisen opiskeluvuoden syksyllä ja jatkui seuraavaan kevääseen asti - lääkärit, taudit ja hoidot vain vaihtuivat.

Ensimmäistä kertaa olin tavallaan irti noista ajoista niin, että puhuessa ei alkanut hirveästi ahdistaa. Muutama vuosi sitten puhuin näitä samoja asioita terapeutille, jolla periaatteessa olisi ollut parempi työkalupakki käytössä (hän kun oli seksuaaliterapeutti myös), mutta muistaakseni ne puhumiset jäivät pariin yritykseen. Tuli häpeää ja itseinhoa, putosin takaisin niihin tunteisiin, jotka tuohon aikaan liittyvät.

Ehkä olen hyväksymässä ne omat nais-omituisuuteni. Rintoja olen piilotellut parhaani mukaan, sukuelimetkin olivat rumemmat kuin kellään, huulet roikkuvat ja epäsymmetriset, karvoitus alkaisi navasta jollen kerran viikossa harventaisi sitä. Olen hävennyt aikaista kuukautisten alkamista, sitä etten ole kyennyt käyttämään tamponia (en ole saanut tamponia sisääni millään), sitä että tuli tirkistelijän lähentely ensimmäisenä opiskeluvuotena, sairastamistani toisena opiskeluvuotena, sitä että olen ollut niin vanhaksi kokematon, sitä että kuukautiset ovat olleet niin rajut, sitä että yhdynnässä on monesti sattunut. Nuo oman ruumiin olot ja muodot ja kohdatut tilanteet ovat kauhean kaukana siitä, mikä esitetään tavalliseksi tai normiksi.

En usko, että kovin moni parikymppinen kokematon nainen on kelannut samanlaisen tutkimusrumban läpi. Lukemieni/kuulemieni juttujen perusteella monen ensimmäinen seksikerta on ollut vähän niin kuin mikä tahansa kerta - tai pettymys, tai jotakin jota ei ole edes muistanut ihan kunnolla. Vuosin kuin pistetty sika - ja koin, että kroppa "petti" minut - en nimittäin ollut kokemattomuuttani sille toiselle etukäteen kertonut. (Olin ajatellut, että silloin vasta selitellä pitäisi, jos kertoisin olevani 31v vee ja neitsyt.) Myöhemmin tiputteluvuodot ja yhdyntäkivut jatkuivat ja jatkuivat taas. Sitten oli eräs kerta, ei edes kivulias kerta, kun sain limakalvorepeämän yhdynnässä ja vuosin taas kuin pistetty sika. Seuraavana päivänä kohtasin hölmistyneen gynekologin, joka totesi, ettei tällaista"pitäisi" olla, mutta joskus on kumminkin.

Tuo limakalvorepeämäkerta oli hirveä, putosin sen jälkeen yksin kotona jonkinlaiseen psykoosiin. Nykyhetki ja lapsuus sekoittuivat, olin seuraavan yön aivan sen pikku-Merin nahoissa, joka kymmenvuotiaana luuli kuolevansa kun sisältä valuu verta, haavasta jota ei näy. Itkin ja keinuttelin puolelta toiselle, odotin että yö kuluisi ja tulisi aamu ja voisin soittaa johonkin.

Entä nyt, tänään? Aamupäivällä kirkasvalolampun alla vahvasti tunsin, että nuo asiat ovat takana, ohi, menneisyyttä. Olen selvinnyt niistä. Nyt on nyt. Nyt olen enemmän minä.